Kahdeksan tunnin työpäivä ja viiden päivän työviikko ovat pitäneet pintansa hämmästyttävän sitkeästi. Viime aikoina huomiota ovat saaneet lyhennetyn työajan kokeilut, joiden onnistumisia tarkkailee kiinnostuneena myös työajan tutkija, yliopistonlehtori Timo Anttila Jyväskylän yliopistosta. Piileekö niissä alku laajempiin muutoksiin?

Iso-Britanniassa toteutettiin lyhennetyn työviikon kokeilu, jonka onnistuminen sai hiljattain paljon maailmanlaajuista huomiota.

Ehkäpä enemmän kuin aiemmat kokeilut, arvioi Timo Anttila, joka on tutkinut työaikaa, sen muutoksia ja vaikutuksia pian 30 vuotta.

”Tällaisen kokeilun jälkeen kysytään usein, että miksi ei meilläkin”, Anttila myöntää.

Lyhyemmän työajan kokeiluja on Suomessa ollut verraten vähän, viimeksi lamavuosina 1990-luvulla. Viime aikoina kokeilut on tyrmätty helposti esimerkiksi työvoimapulaan ja vanhenevan väestön työvoimatarpeisiin vedoten. Työajan lyhentämiseen liittyvät keskustelut on myös ohitettu sillä perusteella, että kaikilla ei ole työtunteja tarpeeksi, sanoo Anttila.

Uudet kansainväliset kokeilut kannustavat nyt pohtimaan työajan lyhentämisen hyötyjä ja haittoja.

”Onko tapahtunut jotakin sellaista muutosta, että työaikaa pitäisi tosiaan miettiä uusiksi? Voisiko se ollakin yrityksille kilpailuvaltti? Se olisi uusi tulokulma”, Anttila sanoo.

Muitakin haastajia hitaasti muuttuneelle normaalille työajalle on ilmaantunut.

Työajan malli on pysynyt – epäsäännölliset työajat nyt yleisimpiä asiantuntijoilla

Työaikaa tutkivan yhteiskuntatieteilijän katse käy valppaana moneen suuntaan, sillä työaika ja sen muutokset säteilevät laajalle: yksilön hyvinvointiin, perheen ja työn yhdistämiseen, sukupuolten keskinäiseen työnjakoon ja tasa-arvoon.

Suomessa siirryttiin kahdeksan tunnin työpäivään vuonna 1917. Viisipäiväiseen ja 40-tuntiseen työviikkoon siirryttiin 1960-luvulla, Euroopan kärkijoukoissa.

Iso kuva työajasta, työajan malli, on pysynyt tällaisena.

Valtaosa työstä tehdään arkipäivisin ja päiväsaikaan. Työaika asettuu viidelle arkipäivälle ja kahden päivän yhtäjaksoinen vapaa viikonlopulle.

Tästä poikkeaminen on ollut vuosien varrella hämmästyttävän maltillista, sanoo Anttila.

Ylipitkien sekä normaalia lyhyempien työviikkojen osuus on pysynyt lähes ennallaan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Euroopassa. Palveluvaltainen talous on lisännyt vuorotyön määrää, mutta melko maltillisesti.

Epätyypillistä työaikaa on myös työaika, jossa työviikkojen tuntimäärät vaihtelevat tai työtunteja rytmitetään yhtäjaksoisen työpäivän sijaan laveammin vuorokauden tunneille.

Tällaisen työn osuus on kasvanut ja kasvaa koko ajan monella alalla.

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa epätyypillistä työaikaa on hieman enemmän kuin muissa Euroopan maissa.

”Suomi on tietotyövaltainen yhteiskunta, sen vuoksi poikkeamia on enemmän. Tuntimäärissä mitaten eniten ylipitkää työviikkoa tekevät asiantuntijatehtävissä olevat miehet. Kokonaisuudessa osuus ei ole kuitenkaan kovin merkittävä”, sanoo Timo Anttila.

Intensiivinen työ ja 24/7 -rytmi haastavat normaalityöaikaa

Teollisen ajan normaalityöaika on ”sosiaalinen kudelma”, jolle myös vuorovaikutuksemme rakentuu, kuvailee Anttila.

Työajan yhteinen tahti on sosiaalisuuden edellytys ja siitä poikkeaminen tutkitusti myös vähentää sosiaalisuutta.

”Ajankäyttöaineistoista on näyttöä esimerkiksi siitä, että jos perheen yhteistä aikaa siirtyy työnajan takia viikonlopusta arkipäiviin, se vähentää yhteistä aikaa”, Anttila sanoo.

Normaalityöajasta on pidetty kiinni ihmisen biologiseen vuorokausirytmiin vedoten. Työaikaa suojellaan vahvasti lainsäädännöllä. Tutkimuksista tiedetään, että esimerkiksi ylipitkä työaika ja vuorotyö harvoin koetaan hyviksi, ja ne ovat myös terveysuhkia.

Tutkija Anttila muistuttaa, että normaalityöajan rakenteet ovat pysyneet ennallaan, vaikka monessa toimihenkilöammatissa säätövara oman työajan suhteen on jo merkittävästi lisääntynyt.

Normaalia työaikaa haastaa koko ajan vahvistuva 24/7 -periaate: tuotantoa ja palveluja järjestetään, kun on kysyntääkin.

Monen ihmisen työ on myös sidoksissa globaaleihin aikatauluihin ja ylittää aikavyöhykkeet.

”Omat vaikutuksensa työaikaan on työn intensivoitumisessa. Kiireen kokemukset ovat viime vuosina lisääntyneet. Työntekijän vastuu on kasvanut sen suhteen, miten ja mihin vuorokauden aikaan tekee työnsä. Vastuusta on tullut henkilökohtaisempaa. Teknologia on myös tuonut uusia tapoja seurata työtä, mikä voi tuoda suorituspaineita, kuvailee Anttila.

Korona näytti muutospotentiaalin – Mitä brittikokeilu opetti?

Pysyväisenä pidetylle työlle koronapandemia osoitti, että monenlaisissa muutoksissa on potentiaalia.

”Korona oli shokki, joka muutti nopeasti tapaa tehdä työtä. Tutkijat tiesivät, että tähän on potentiaalia. Työ siirtyi hämmästyttävän nopeasti. Näimme myös, että kansantaloudellisia katastrofeja ei tullut eikä tuotanto romahtanut”, Anttila sanoo.

Myös työaikaa lyhentänyt brittikokeilu näytti, että muutoksissa voi olla potentiaalia, Anttila sanoo.

Brittikokeilussa työaikaa lyhennettiin nelipäiväiseksi liki 60 yrityksessä puoleksi vuodeksi vuoden 2022 loppupuoliskolla. Myönteisiä kokemuksia lyhentämisestä on kuulunut myös Ruotsista ja Islannista.

Nykytilanteessa Anttila ei usko, että työajan lyhentymisestä tapahtuisi laajemmin.

”Vai tuleeko kulutuskriittistä liikehdintää, sukupolvi, joka ansaitsee vähemmän ja panostaa vapaa-aikaan”, Anttila pohtii.

Taloustieteissä lyhemmän työajan tuottavuutta nostavaan vaikutukseen on suhtauduttu skeptisesti: kun talous pienenee bruttokansantuotteella laskettuna, työllisyys myös pienenee, sanoo terveystaloustieteen professori Petri Böckerman Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulusta.

Työajan lyhentäminen on myös esimerkki kokeiluista, jonka vaikutuksia on vaikea tutkia ja tuloksia yleistää yrityskentällä.

”Kokeiluihin tulee aina mukaan hyviä yrityksiä eli tapahtuu valtavaa valikoitumista. Yrityksiä on vaikea sitouttaa pitkiin kokeiluihin”, Böckerman sanoo.

Jotta saataisiin luotettavia vaikuttavuusarvioita lyhennetyn työajan vaikutuksista, pitäisi asiaa tutkia niin, että työntekijöille arvotaan erilaisia työaikamalleja. Tämä on hankala tutkimuskenttä, Böckerman toteaa.

Tilastoaineistot tutkimuksen perustana – Korona-aika tasasi puolisoiden kotitöitä

Työajan ja sen muutosten tutkimisessa tärkeitä lähteitä ovat erilaiset pitkät aikasarjat ja tilastot.  Eurostatin työvoimatutkimukset tuovat karkeaa vertailutietoa muun muassa työajan pituuksista. Suomessa Tilastokeskus kerää viiden vuoden välein työoloaineistoja.

Tilastokeskuksen ajankäyttöaineistoissa tutkimusväli puolestaan on kymmenen vuotta. Tuorein aineisto on kerätty vuosina 2020-2021 eli se kertoo jo myös korona-ajan ajankäytöstä.

Tutkimuksiin osallistuneet ovat kirjanneet ajankäyttöään 10 minuutin tarkkuudella. Näin ajankäytön muutoksista on saatavissa tarkkaa tietoa.

Niistä voi myös päätellä, miten työajan muutokset tai vaikkapa etätyö vaikuttavat yksilöiden sosiaaliseen kanssakäymiseen.

”Erityisen kiinnostavaa on seurata, miten sosiaalinen kanssakäyminen muuttui perheissä korona-aikana, kun työ tuli kotiin. Kuka tiskasi? Kuka oli lasten kanssa?”, Anttila kertoo.

Mitä jo tiedetään korona-ajan vaikutuksista työaikaan?

”Ennakkotiedot uudesta Ajankäyttötutkimuksesta kertovat, että palkaton kotityö jakautuu entistä tasaisemmin ja miehet ovat lisänneet lastenhoitoon käytettyä aikaa. Toki naiset tekevät edelleen kotitöitä puolisen tuntia enemmän päivässä kuin miehet”, kertoo Anttila.

”Miehet tekevät puolestaan enemmän ansiotyötä ja näin kokonaistyöaika, siis yhteenlaskettu ansiotyö ja palkaton työ, jakautuu Suomessa hyvin tasaisesti.”

Työaikaa ja työelämää tutkitaan Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella monelta kantilta. Aihealue on ollut vahva 1980-luvulta alkaen. Yhteiskuntapolitiikan alalla tutkitaan esimerkiksi työn määrää ja laatua, työssäkäyviä köyhiä ja työperäistä liikkuvuutta, sosiaalityössä sosiaalityön kentän työoloja ja sosiologiassa puolestaan kolmannen sektorin ja järjestöjen työtä.