JYUnity

Tämän vuoden alussa käynnistynyt tutkijakummihanke pyrkii tuomaan kansanedustajia ja tutkijoita lähemmäksi toisiaan. Tutkijoista ja kansanedustajista muodostettiin pareja tavoitteena parantaa tiedon kulkua molempiin suuntiin. Tutkijalta odotetaan nykypäivänä yhä enemmän tieteenteon lisäksi myös aktiivisuutta yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Eduskunnan tutkijakummitoiminta on alkuvuodesta 2020 käynnistynyt yhteiskunnallisen vaikuttavuuden hanke. Tässä kokeiluvaiheessa 34 kansanedustajaa muodostavat parin 34 tutkijan kanssa. Tutkijat listasivat hakemuksiinsa omat vahvuusalueensa, joiden perusteella heidät yhdistettiin esimerkiksi valiokuntatyössä näitä aiheita käsitteleville kansanedustajille. Yhteensä tutkijoita haki toimintaan lähes kaksisataa.

Yksi noista kolmestakymmenestäneljästä valitusta on kauppakorkeakoulun tutkijatohtori Suvi Heikkinen. Omassa hakemuksessaan Heikkinen kirjasi vahvuuksikseen mm. vastuullisen johtamisen, työn ja perheen yhdistämisen ja tasa-arvon työelämässä. Näillä perusteilla hänelle löytyi kansanedustajapari työelämä- ja tasa-arvovaliokunnasta.

– Tapasimme kansanedustajani kanssa ensi kerran muutama päivä sitten. Kukin pari saa melko vapaasti itse määritellä yhteistyönsä muodon. Omassa tapauksessamme edustajaparini näytti oman valiokuntansa asialistasta käsittelyyn myöhemmin tulevia asioita ja keskustelimme, millaista tietoa voisin hänelle toimittaa näiden tueksi, Heikkinen kertaa ensitapaamisen vaiheita.

Tavoitteena on myös lisätä tutkijoiden tietoa siitä, kuinka päätöksenteko eduskunnassa toimii ja missä vaiheessa tutkijan vaikutusmahdollisuudet tutkittua tietoa toimittavalla ovat suurimmat. Eduskunnassa työ on usein pitkäkestoista, sekä sisältää monia poliittisia kiemuroita ja kompromisseja.

– Kun saamme tutkijoina lisätietoa tästä prosessista, osaamme entistä paremmin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan toimittamassa kansanedustajille niin riippumatonta ja tutkittua tietoa kuin mahdollista, Heikkinen kertoo.

Viestintää ilman strategiaa?

Esimerkkinä vaikuttamisesta Arkadianmäellä toimii myös viestinnän johtamisen professori ja kauppakorkeakoulun varadekaani Vilma Luoma-aho. Pitkäjänteinen työ johti siihen, että virkaansa keväällä 2019 nimetty suomen 75. hallitus oli samalla ensimmäinen laatuaan, jolla on oma viestintästrategia.

Näin viestinnän ammattilaisen näkökulmasta on ajatus melko käsittämätön, mutta tilanne oli todella tämä.

– Se, että viestintäsuunnitelma lopulta saatiin laadittua ja käyttöön oli pitkä prosessi ja monen julkisen sektorin viestijän yhteistyön tulos, Luoma-aho kertoo.

Tämän prosessin voidaan sanoa lähteneen liikkeelle Luoma-ahon toimiessa viestinnän ammattilaisten järjestön Procomin puheenjohtajana. Tällöin hän tutustui Sitran viestintäjohtajaan Veera Heinoseen.

– Kirjoitimme ensin Kanava-lehteen artikkelin otsikolla ”Viestintää ilman strategiaa”, jossa kummastelimme sitä, ettei hallituksella ole Suomessa koskaan ollut sen suunnitellumpaa viestintää. Puolueilla, eduskuntaryhmillä ja eduskunnalla toki on usealla ollut omat suunnitelmansa, mutta puolueiden väliseen yhteystyöhön perustuvalla hallituksella ei. Hämmästelymme Kanavassa laittoi pyörät pyörimään ja tuki julkisen sektorin viestijöiden työtä, muistelee Luoma-aho.

Hallituksen lisäksi Luoma-ahon tutkimus kansalaisten odotuksista on toiminut myös valtioneuvoston viestintäohjeiden taustalla. Hän on myös kouluttanut Euroopan komission viestintäihmisiä siitä, mitä kansalaisten kanssa viestimisessä tulisi ottaa huomioon.

– Toki hallituksen viestintästrategian syntymiseen vaikutti moni muukin asia, mutta voin melkein väittää, että ilman vaikutustani ei Suomen hallituksella olisi välttämättä edelleenkään koskaan ollut viestintästrategiaa. Tutkimuksella siis todella voi vaikuttaa, mutta se vaatii osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun ja jatkuvaa yhteistyötä alan ihmisten kanssa.

Tutkijan yhteiskuntavastuu

Nykypäivän tutkijan työ on usein muutakin, kuin journaaliartikkelien tehtailua liukuhihnatyönä. Suvi Heikkinen kokee, että tämä ei ole varsinaisesta tutkimustyöstä pois.

Päinvastoin. Erityisesti sosiaalitieteiden tapauksessa voidaan argumentoida, onko itse tutkimuksesta varsinaisesti mitään hyötyä, ellei se kiinnity jollain tavalla yhteiskuntaan.

– Vaikka artikkeli olisi kuinka hyvä ja julkaistu alan kärkilehdessä, menee tutkimuksen vaikuttamismahdollisuus tietyllä tavalla hukkaan, jos tieto jää pyörimään ainoastaan akateemisiin piireihin.

Tutkijan on tärkeää tehdä itseään näkyväksi yhteiskunnassa.

– Siitä on hyötyä myös tutkijalle itselleen, kun esimerkiksi tutkimusrahoituksen saaminen voi helpottua. Lisäksi ideoiden jakaminen kollegojen ja muiden sidosryhmien kanssa avaa uusia ovia, Heikkinen kertoo.

Luoma-aho puolestaan nostaa esiin myös yliopiston roolin julkisena, verovaroin rahoitettuna organisaationa. Tutkijoilla on myös velvollisuus palvella yhteiskuntaa.

Joka kerta, kun tutkija ärsyyntyy jostain mediasta lukemasta tai kuulemastaan, on hänellä todennäköisesti kyseiseen keskusteluun jotain annettavaa.

– Tutkijoiden olisi hyvä kuunnella omia reaktioitaan. Jokainen ärsyyntyminen on potentiaalinen paikka vaikuttaa. Turhan usein tämä turhautuminen kanavoituu ainoastaan kahvipöydässä puhisemiseen. Sosiaalinen media on onneksi madaltanut vaikuttamisen kynnystä huomattavasti. Yhä rohkeammin vaan vaikuttamaan, tutkijat!