JYUnity

Onko suomalainen ruoka katoavaa kansanperinnettä, vai vieläkö kotimaisella lihalla, maidolla ja viljalla on paikkansa pöydissämme myös tulevaisuudessa? Kyllä on ja pitää olla, sanoo maataloutta ja ruokatuotantoa tutkiva Irene Kuhmonen. 

Ruoka on resurssi, jonka riittävyydellä tai vähäisyydellä on aina ollut osansa myös yhteiskunnan murroksissa. Silti moni viljelijä on ahtaalla, ja työtä tehdään rakkaudesta lajiin.

Irene Kuhmonen nostaa kahvipöytään naapurikunnassa leivottua leipää, läheltä tulevaa savukalaa ja oman pihan raparpereista leivottua piirakka.

“Yritän kuluttajana parhaani mukaan suosia kotimaista, luomua ja lähellä tuotettua ruokaa, silloin kun mahdollista. Aina valitettavasti ei ole ja tunnen siitä myös riittämättömyyttä välillä. Nämä ovat kuitenkin niitä pieniä tekoja ja valintoja, joilla yksittäinen ihminen voi vaikuttaa tarjontaan.”

Irene Kuhmonen on Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun tutkija, joka on perehtynyt suomalaiseen ruokajärjestelmän ja maatalouden kestävyyssiirtymään ja resilienssiin väitöstutkimuksessaan. Resilienssi tarkoittaa sitä, kuinka hyvin ruokajärjestelmä pystyy täyttämään olemassaolon tarkoituksensa eli ruokkimaan suomalaiset.

Viimeksi Kuhmonen on tutkinut itäsuomalaisten maatalousyrittäjien resilisenssiä. Tutkimuksessa selvisi, että maatilojen kyky sopeutua osana uudistuvaa järjestelmää vaihtelee suuresti.

Kuhmosten koti Vesannolla on Irenen puolison kotitila. Edellinen sukupolvi sai vielä elantonsa maataloudesta, mutta nykyään lehmiä tai vihannesten viljelyä ei enää ole. Pelto tuottaa heinää kahden oman hevosen tarpeiksi ja mansikkapenkki marjaa perheen napsittavaksi.

Kymmenen Savossa asumansa vuoden aikana lähialueiden viljelijät ovat tulleet Kuhmoselle tutuiksi. Myös rivien harventumisen hän on nähnyt läheltä.

“Iso rakennemuutos tosin on tapahtunut jo aiemmin, mutta viimeiset 20 vuotta maanviljelijöiden tilanne on käynyt ahtaammaksi. Maataloustulo on käytännössä ollut laskusuunnassa koko ajan, mutta kustannukset ovat nousseet. Lisäksi maanviljelyn pitäisi olla paitsi taloudellisesti kannattavaa, myös ympäristön kannalta kestävää.”

Ruokajärjestelmä on jälleen mullistumassa

Irene Kuhmonen tutkii puolisonsa Tuomas Kuhmosen kanssa suomalaista ruokatuotantoa, sen haavoittuvuuksia, resilienssiä ja regiimisiirtymiä. Kyse on siitä, millä tavalla yhteiskunta on järjestäytynyt tuottamaan kansalaisten ruokavarannot – ja mikä sitä uhkaa.

Ajanjaksot ovat seuranneet toisiaan syklisenä kuviona, jossa toistuvat tietyt vaiheet: vallalla oleva tapa kukoistaa, kunnes se kangistuu ja lakkaa toimimasta. Kriisiä seuraa purkautuminen, jonka jälkeen palikat on koottava ja järjestettävä uudelleen. Ruokaregiimin lopettaneista kriiseistä esimerkkeinä mainittakoon sisällisota tai 90-luvun lama leipäjonoineen.

“Ruoka ja eriarvoisuus ovat liittyneet vahvasti kaikkiin suuriin mullistuksiin. Monet indikaattorit ovat ennakoineet jonkin ajanjakso päättymistä ja seuraavan alkamista.”

Nyt ne samat indikaattorit osoittavat tutkijoille, että globaali, fossiilisiin polttoaineisiin perustuva nykyjärjestelmä on kangistumisvaiheessa ja mahdollisesti hajoamassa. Joten mitä seuraavaksi?

Maailman ruokatorilla ruuhkaa

Suomessa on voitu luottaa siihen, että jos kotimaassa on vaikkapa kehno satovuosi, muualta saadaan tuontitavaraa. Kaupan hyllyt eivät siis jää tyhjäksi, vaikka halla veisi viljan.

Kotona Vesannolla Irene Kuhmosen hevoset saavat heinänsä kotipellosta. Kuva: Petra Thurén

Nyt tilanne on muuttunut selvästi. Korona sekoitti tuotantopanosten markkinoita, mutta viimeisin naula oli Venäjän aloittama hyökkäyssota Euroopan vilja-aitaksikin kutsuttuun Ukrainaan: motissa on viisi prosenttia maailman viljaviennistä. Maailmanmarkkinat ovat siis sekaisin, ja kysyntää on enemmän kuin tarjontaa.

“Emme voi ajatella Suomea tai suomalaista ruokatuotantoa irrallisena osana muusta maailmasta. Pitää muistaa, että olemme osa globaalia järjestelmää. Vaikka meillä ei välttämättä tule nälkä, jossain muualla tulee. Nälkä on ennenkin saanut ihmismassoja liikkeelle”, Kuhmonen toteaa.

Laajan inhimillisen kärsimyksen lisäksi sota on kiristänyt myös suomalaisten maatalousyrittäjien tilannetta entisestään. Viljelyssä käytettävää typpilannoitetta tuotetaan maakaasulla, jota puolestaan tuotetaan paljon Venäjällä. Lannoitteiden hinnat ovat nousseet pilviin, eivätkä maatalouskoneet liiku ilman polttoainetta.

“Ruokatuotannon kustannukset ovat kasvaneet jo kauan tuottajahintoja nopeammin. Moni viljelijä tekee työtä rakkaudesta lajiin, ja kattaa omia kustannuksiaan esimerkiksi metsätuloilla.”

Maatalouden muoto muuttuu, mutta merkitys pysyy

Ruokakriiseistä on pakko puhua suuressa mittakaavassa. Suomalaisen maatalouden kriisistä on puolestaan puhuttu jo niin kauan, että tilannetta voisi yhtä hyvin kuvata krooniseksi. Asiat ovat niin monimutkaisia, että tavallinen ihminen voi ihan hyvin kysyä: mitä meillä on jatkossa lautasella?

Irene Kuhmonen tutkii, millä tavalla yhteiskunta on järjestäytynyt tuottamaan kansalaisten ruokavarannot – ja mikä sitä uhkaa.

Irene Kuhmonen toivoo, että edelleen kotimaassa tuotettua ruokaa, mahdollisesti kasvispainotteisempaa. Lihan tuotannollakin hän näkee yhä sijansa. Mutta miten, missä ja millä välineillä ruokaa tulevaisuudessa tuotetaan tai “tehdään”, se on toinen juttu. On kaksi skenaariota.

Seuraava regiimi suomalaisessa ruokatuotannossa voisi olla agroekologinen.

“Maatalous olisi nykyistä omavaraisempaa ja monipuolisempaa, osin pienimuotoisempaa. Jalostusta olisi myös maatiloilla ja paikallisesti.”

Toinen, vaihtoehtoinen näkemys on nimetty tutkimuksessa sähköregiimiksi.

“Tämä tarkoittaisi high tech -ruokajärjestelmää. Tuotanto irrotetaan osin maasta ja eläinkannasta automaation, robotiikan ja laboratorioteknologian avulla isoihin tuotantoyksiköihin”, Kuhmonen kertoo.

Tarvitaanko Suomessa siis maanviljelyä enää lainkaan? Irene Kuhmosen mielestä sellaista yhteiskuntaa ei ole, jossa ei tarvittaisi.

“Harvan meistä työ on yhtä tärkeää, kuin ruokatuotannon alkupäässä työskentelevien. Silti he ovat eniten puun ja kuoren välissä. Toimiva yhteiskunta tarvitsee toimivaa ruokajärjestelmää, ja Suomen on kannettava vastuunsa ruokaturvasta myös globaalissa mittakaavassa.“