Lajeja katoaa hälyttävällä nopeudella. Uhanalaiset lajit kuten tiikeri, lumileopardi, panda ja saimaannorppa on ajettu ahtaalle. Jotta tulevaisuudesta näistä ei tarvitsisi lukea ainoastaan saduista, on ainoa mahdollisuus pelastaa ainutlaatuiset lajimme suojelemalla niitä.

Arkiset tekomme uhkaavat luontoamme, eläimiämme ja kasvejamme enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Monesti ajattelemme, että uhanalaiset eläimet elävät Amatsonin sademetsissä tai Afrikan savanneilla, mutta myös Suomen metsissä ja järvissä elää satoja lajeja, joilla on vain muutamia tai korkeintaan joitakin kymmeniä tunnettuja esiintymispaikkoja. Tällaiset eläimet, kasvit ja sienet on luokiteltu uhanalaisiksi, sillä ne ovat asiantuntijoiden mukaan vaarassa hävitä luonnostamme. Jokihelmisimpukka eli raakku (Margaritifera margaritifera) on kirkkaiden, virtaavien vesien pohjalla elävä suurikokoinen nilviäislaji, jonka alkuperäinen levinneisyys kattaa laajoja alueita pohjoisella pallonpuoliskolla. Raakku on nykyisin erittäin uhanalainen laji sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Se onneksi rauhoitettiin Suomessa vuonna 1955.

Helmeilevä raakku

Jokihelmisimpukan kohtaloksi oli muodostua helmen pyynti. Nimensä mukaisesti pieni osa raakuista tuottaa sisälleen helmen, joka kehittyy simpukan sisällä olevan hiekkasirun ympärille vuosikymmenten aikana. Kalleimmat helmet ovat jopa jalokiven arvoisia, mutta useimmiten helmet ovat heikon laatunsa takia arvottomia. Nykyarvioiden mukaan sellainen saattaa olla tuhannesta pyydetystä simpukasta vain yhdessä. Raakkupopulaatiot toipuvat helmestyksestä, mutta elinympäristömuutokset ovat olleet lajille kohtalokkaita. Vesivoiman patoaminen, jokien perkaukset sekä suo- ja metsäojitusten aiheuttama pohjien liettyminen on ajanut ahdinkoon myös raakulle tärkeät lohikalat. Monissa joissa uusia yksilöitä ei ole ilmaantunut populaatioon useaan kymmeneen vuoteen. Vaikka laji voi elää jopa 200-vuotiaaksi, voi enemmin tai myöhemmin tällainen populaatio häviätä.

– Raakkujokia oli aikanaan monta sataa, mutta enää ainoastaan muutamia. Kunnollista lisääntymistä niissä on ehkä yhden käden sormilla laskettava määrässä jokia, kertoo Jyväskylän yliopiston professori Jouni Taskinen, joka vetää Konneveden tutkimusasemalla raakkujen kuntoutushanketta, jolla pyritään pelastamaan Suomen simpukkajokien Mustionjoen, Ähtävänjoen, Karvianjoen ja Isojien jokihelmisimpukat sukupuutolta.

Hanna Suonio raakkualtaalla.

Kylpyläolosuhteet raakun pelastus

Jokihelmisimpukan eli raakun tarina ei kuitenkaan ole vielä lopussa. Lokakuussa 2016 Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalle tuotiin masentavan oloinen joukko Ähtävänjoesta ja Mustionjoesta kerättyjä jokihelmisimpukoita, jotka olivat lajin viimeisimpiä yksilöitä. Raakut olivat laihoja ja huonokuntoisia vanhuksia, joiden viimeisimmistä lisääntymisen merkeistä kotijoessaan oli kulunut jo kymmenen vuotta. Nyt kahden vuoden kuntoutusloma tutkimusaseman altaissa on mennyt paremmin kuin hyvin.

– Simpukoiden kunto on parantunut valtavasti. Tänä syksynä havaitsimme, että ensimmäiset raakkujen glokidium-toukat löytyivät altaista. Ensin Isojoesta, sitten Ähtävänjoesta ja Mustionjoesta kerätyistä raakuista aivan muutaman päivän välein, kuvailee raakkujen hoidosta vastaava tutkimusavustaja Hanna Suonia Jyväskylän yliopistosta.

Yksilöt takaisin kotiin

Toukat elävät taimenten kiduskannen alla kasvaen pikkusimpukaksi.

Kahden vuoden tutkimustyön ja kokeilujen jälkeen Konneveden tutkimusasemalla on onnistuttu saamaan jokihelmisimpukat kutemaan altaissa, ja saamaan jo lisääntymiskykynsä luonnossa menettäneiden raakkukantojen yksilöt kuntoutettua niin, että niiden kyky tuottaa toukkia on palautunut.

– Toukat elävät parhaillaan taimenten kiduskannen alla nauttien hapekkaasta vedestä kasvaen pikkusimpukaksi. Puolen vuoden jälkeen ne irrottautuvat kalasta ja muuttavat pohjasedimenttiin kasvamaan, kertoo Taskinen.

Raakut pelastuvat sukupuutolta

Onnistunut kasvattaminen ja siirtoistutus ovat todennäköisesti ainut keino, mikä voi pelastaa raakut sukupuutolta. Työ ei suinkaan lopu siihen, että raakut tuottavat toukkia ja niistä saadaan kasvatettua pieniä raakkuja. Poikasia pitää kasvattaa vielä 2–3 vuotta ennen kuin ne saavuttavat sellaisen koon, että pärjäävät nykyjokiemme liettyneellä pohjalla. Lisäksi istukkaiden menestyminen luonnossa täytyy varmistaa perustamalla ja ylläpitämällä poikasille sopivia soralaikkuja tai etsimällä hyvälaatuisia poikashabitaatteja esimerkiksi jokien yläjuoksuilta.

– Tulokset myös avaavat aivan uusia mahdollisuuksia jokihelmisimpukan suojeluun. Jo menetetyiksi luullut populaatiot voidaan yrittää vielä pelastaa allaskuntoutuksen avulla. Tämä koskee varsinkin Etelä-Suomen raakkukantoja, jotka ovat sukupuuton partaalla, iloitsee Taskinen.

Se, että vanhatkin raakut saadaan kuntoutettua lisääntymiskykyisiksi, on yksi lisäsyy parantaa jokiemme elinympäristöjä raakuille ja lohikaloille sopiviksi.

Keskustele

  Tilaa  
Ilmoita

Tilaa tuoreimmat JYUNITY-jutut näppärästi sähköpostiisi. Voit tarvittaessa peruuttaa tilauksesi koska tahansa.