JYUnity

Miltä graffitit ja erityisesti laajemmat graffitiympäristöt näyttävät kulttuuriperinnön näkökulmasta? Hylätyn oloiset paikat voivat olla alakulttuurien aktiivisessa käytössä vuosikausia, mutta niiden arvo ja merkitys jäävät usein huomaamatta.

Kai Ylisen graffitikiinnostuksen juuret löytyvät Tampereelta, tarkemmin sanoen Santalahdesta. Tämän vanhan teollisuusalueen virallinen toiminta päättyi jo 1990-luvulla, jonka jälkeen paikan löysivät erilaiset alakulttuurit, erityisesti graffititaiteilijat. Yliselle paikka on tuttu jo nuoruudesta.

– Kokeilin siellä graffitien tekoa teini-iässä, mutta ei se oikein ollut minun juttuni. Pidin kuitenkin paikan tunnelmasta ja kävin siellä usein, koska se tuntui kotoisalta ja omalta, Ylinen kertoo.

Alueen 1800–1900-lukujen vaihteessa rakennetuissa teollisuusrakennuksissa on valtava määrä reilun 20 vuoden aikana kerrostuneita graffiteja. Paikka on merkittävä graffitikulttuurin oman historian, Tampereen kaupungin historian, taidehistorian sekä yhteisöllisen tekemisen kannalta.

– Ongelma on, että paikan arvoa ja merkitystä ei ole tunnustettu kaupunkisuunnittelussa. Tällä hetkellä aluetta kehitetään moderniksi asuinalueeksi ja siellä ovat purkutyöt käynnissä, Ylinen harmittelee.

Ylinen kuitenkin huomasi, ettei ole ainut Santalahden kohtalosta harmistunut. Ja tästä hänen väitöstutkimuksensa sai alkusysäyksen.

Ylisellä on parhaillaan käynnissä kysely- ja haastattelututkimus, jonka kautta hän haluaa selvittää Santalahden kaltaisten graffitipaikkojen merkitystä ja arvoa niiden ihmisten näkökulmasta, jotka näitä alueita käyttävät.

– Graffititaiteilijoiden ohella paikat ovat tärkeitä monille nuorille, jotka viettävät niissä aikaa. Alueisiin liittyykin olennaisesti yhteisöllisyyden kokemus: ne ovat paikkoja, joissa voi tavata samankaltaisia ihmisiä ja löytää uusia ystäviä. Ihan kuin missä tahansa muussakin harrastuspaikassa, Ylinen huomauttaa.

Tyyli kehittyy, ydin pysyy

Toisin kuin vaikkapa Michelangelon maalauksia, graffiteja ei ole tehty kestämään. Eikä vain siksi, että ne puhdistettaisiin nopeasti pois. Graffitikulttuurissa lyhytikäisyys on sisäänkirjoitettua: vanhojen maalausten päälle tehdään aina uusia.

– Graffitien taidehistorian tutkimus onkin hyvin erilaista verrattuna vaikkapa perinteiseen maalaustaiteeseen. Graffitien historia on paikkasidonnaista, henkilökohtaista ja pirstoutunutta: se saattaa olla tallessa vain paikkaa käyttäneiden muistoissa tai yksityishenkilöiden valokuvakokoelmissa. Mitään fyysistä kokoelmaa ei ole olemassa, Ylinen kuvailee.

Mitä graffitien estetiikan tai tyylin muutoksista voidaan sitten sanoa? Onko graffiti vuonna 2018 samanlainen kuin se olisi ollut vuonna 1988? On ja ei, Ylinen sanoo.

– Tietty estetiikka ja ydin on pysynyt aika lailla samana. Mutta tyyleissä tapahtuu vähittäistä kehitystä. Nykyään näkee esimerkiksi kokeellisempia ja hyvinkin abstrakteja teoksia. Myös tekniikan ja työvälineiden kehittyminen mahdollistaa uudenlaisten tyylien toteuttamisen, Ylinen selventää.

Estetiikka onkin juuri se, mikä monia graffititaiteilijoita viehättää. Graffiteihin toki liittyy myös laittomuuden ulottuvuus ja toisille – etenkin nuorille – graffitit tarjoavat estetiikan lisäksi adrenaliinin värittämän kokemuksen.

Koska graffiti viestii aina enemmän yhteisönsä sisällä kuin sen ulkopuolella, se lisää yhteisöllisyyden tunnetta. Graffiti voi kuitenkin kertoa jotain ulkopuolisillekin.

– Graffiti voi myös toimia kannanottona, etenkin julkiseen tilaan tehtynä. Se viestii, että minäkin voin olla olemassa tässä, Ylinen sanoo.

Graffitiyhteisöt pitäisi huomioida kaupunkisuunnittelussa

Graffitialueet muodostuvat usein kaupunginosiin, jotka ovat tulleet entisen käyttötarkoituksensa osalta tiensä päähän eikä uutta ole vielä löytynyt. Tämä on se vaihe, jolloin graffiti hyvin usein löytää paikalle.

Mitä kauemmin tällainen välivaihe kestää, sitä enemmän paikkaan ehtii muodostua graffiteja ja sitä enemmän merkityksiä se saa.

– Kun näiden alueiden tulevaisuudesta tehdään päätöksiä, niin päätös ei koske vain paikkaa, vaan myös ihmisiä ja yhteisöjä. Tämä pitäisi tiedostaa – riippumatta siitä, mitä mieltä ollaan alueella oleskelusta ja graffiteista ja millaiseen päätökseen sitten lopulta päädytäänkään, Ylinen painottaa.

Kaupunkisuunnittelun osalta ideaalitilanne Ylisen mielestä olisikin, että entisenlainen toiminta voisi jossain muodossa yhä jatkua, jos tällainen paikka osoittautuu ihmisille tärkeäksi.

– Toki paikan luonne muuttuisi, se ei olisi enää vapaa keidas vailla valvontaa. Mutta yksinkertaisimmillaan esimerkiksi luvallinen graffitiseinä toimisi tärkeänä käden ojennuksena, Ylinen sanoo.

Suhtautuminen graffiteihin on muuttunut Suomessa sallivampaan suuntaan. Vuonna 1998 lanseerattiin Stop töhryille -hanke, jonka tarkoituksena oli poistaa Helsingistä kaikenlainen katutaide. Hanke kuopattiin vuonna 2008 siitä syntyneen julkisen keskustelun myötä: ihmiset halusivat graffitit katukuvaan. 2000-luvulla graffitista onkin tullut töhryn sijaan näyttelyyn kelpaava taidemuoto.

– Nykyään järjestetään jopa graffitipajoja, joihin vanhemmat tuovat pieniä lapsiaan. Nämä lapset oppivat tekemään graffiteja luvallisesti graffititaitelijan ohjauksessa, heille se ei ole laitonta tai kannanotto. Odotan innolla, miten he tulevaisuudessa muuttavat graffitia, Ylinen sanoo.

Santalahden vanha teollisuusalue on täynnä vuosikymmenten aikana kerrostuneita graffiteja.