JYUnity

Ison-Britannian EU-ero ei ole uusi ilmiö. Liittymistä vastaan ja eron puolesta on kampanjoitu jo 60 vuotta. Todellinen uutinen on se, jos tästä kaikesta opitaan jotain.

Vuoden 2016 juhannuksesta asti brexitistä on puhuttu kyllästymiseen asti. Mutta tiesitkö, että EU:sta lähtemiseksi on äänestetty aiemminkin? Vuonna 1975 järjestettiin suuntaa-antava kansanäänestys, jota ajoi työväenpuolue Labour. Se vastusti ylikansallista himmeliä, jossa pääoma sanelee säännöt.

Tuolloin jäämistä kannatti 67 prosenttia äänestäneistä.

– Britannian ja EU:n historia on täynnä epäluuloa ja ongelmia. Siksi on liian yksioikoista selittää vuoden 2016 kansanäänestyksen tulosta vain sillä, että kouluttamattomille ihmisille syötettiin valheita. Populistien Vote Leave -kampanja toimi siksi, että se pystyi kytkeytymään pitkään kampanjointiin ja painelemaan jo olemassa olevia kipupisteitä, tutkijatohtori Matti Roitto sanoo.

Ja kipupisteitähän brittien EU-saagassa riittää.

Iso-Britannia haki Euroopan yhteisön jäsenyyttä ensimmäisen kerran vuonna 1961 ja toisen kerran vuonna 1967. Molemmilla kerroilla se sai Ranskalta nenilleen.

– Presidentti Charles de Gaullella on brittien suuressa eurokertomuksessa konnan rooli. Hänen nihkeä suhtautumisensa perustui taloudellisten syiden ohella siihen, että hän pelkäsi Ranskan arvovallan laskua, eikä katsonut hyvällä Ison-Britannian ja USA:n läheisiä suhteita. Hän ei halunnut amerikkalaisia hääräämään taustalle, Roitto kertoo.

Koska Ison-Britannian intressit olivat toisen maailmansodan jälkeen suuntautuneet kansanyhteisön lisäksi juuri Yhdysvaltoihin ja kotimaan olojen parantamiseen, se ei ollut liittynyt Euroopan hiili- ja teräsyhteisöön-, eikä myöhemmin talous- eikä atomienergiayhteisöihin, joiden pohjalta EY ja lopulta EU rakentui.

– Kun Britannian EY-hakemus viimein hyväksyttiin vuonna 1973, se joutui nielemään alkuperäisjäsenten määrittelemät pelisäännöt, joita ei luonnollisestikaan oltu laadittu brittien etuja silmällä pitäen. EY:n linjaukset nähtiin kärjistetysti kahden kauppana: Ranska avaa markkinansa Saksan teollisuudelle ja vastineeksi Saksa tukee Ranskan maataloutta EY:n kautta. Britanniassa Saksan ja Ranskan vahva asema yhteisössä nähtiin myös jossain määrin arvovaltatappiona, Roitto taustoittaa.

Matti Roitto on erikoistunut poliittiseen historiaan, parlamenttihistoriaan ja suurvaltasuhteisiin.

Vaikka kyse ei olekaan vain nostalgiasta, pitkä historia maailman johtavana suurvaltana ja maailmankaupan napana on jättänyt väistämättä jälkensä kansakunnan mentaliteettiin. Erityisesti muiden suunnitelmien kohdatessa vaikeuksia Iso-Britannia olisi halunnut esittää itsensä Euroopan johtavana suurvaltana ja edunvalvojana. Entisten siirtomaiden itsenäistymisen sekä globaalin talouden suunnanvaihdosten myötä sen asema oli kuitenkin heikentynyt.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi vuoden 2016 kansanäänestystä edeltänyt Vote Leave -kampanja oli niin tehokas.

– Take back control -slogan iski suoraan brittien identiteetin ja arvovaltatappioiden jättämien arpien ytimeen, ja muistutti myös EU:n keskeisen toimintaperiaatteen ongelmasta: päätösvalta tuntuu siirtyvän kauemmas päätösten kohteista. Samalla on syytä muistaa, että brexit on vuorostaan iso arvovaltatappio EU:lle, Roitto huomauttaa.

Brexit jättää jäljen, mutta millaisen?

Brexitissä on loputtoman uhkapelin makua. Se muistuttaa 1950-luvun nuorisoelokuvista tuttua autokisaa, jossa kuskit ajavat toisiaan kohti ja se, kumpi väistää, on jänishousu.

Ikuisuudelta tuntuneen brexit-pattitilanteen jälkeen parlamentti saattaa vaikuttaa turhauttavan kyvyttömältä ja aikaansaamattomalta hallintokoneistolta. Tällaisessa tilanteessa populistien on helppo saada kannatusta. He näyttäytyvät ketteränä ja tuoreena vaihtoehtona, jotka panevat asioihin vauhtia.

– On esimerkiksi mahdollista, että Boris Johnson pelaa äärimmäistä uhkapeliä, koska haluaa pakottaa parlamentin toimimaan. Theresa May epäonnistui, koska tarjosi erilaisia vaihtoehtoja, Roitto muistuttaa.

Uhkapeliä olisivat myös uudet vaalit, joita Johnson väläytti. Ne voivat houkuttaa, koska vähintäänkin ne antaisivat teknistä lisäaikaa ja parhaimmillaan Johnson voisi saada vähemmistöhallituksen tilalle enemmistöhallituksen tai painostaa vaaleilla oppositiota. Mutta:

– Myös konservatiivit pelkäävät kovan linjan edustajiensa joukkopakoa toisiin puolueisiin, kuten esimerkiksi UKIP:n entisen johtajan Nigel Faragen leiriin. Lisäksi on muitakin poliittisia ryhmittymiä, jotka voivat haastaa kaksi perinteistä valtapuoluetta. Ei ole ihan mahdotonta, että Britannian parlamentissa edustettuina olevien puolueiden kenttä menisi uusiksi, Roitto sanoo.

Britannian erikoinen piirre on, että siellä ei ole kirjoitettua perustuslakia. Toimintatavat perustuvat ennakkotapauksille ja traditiolle. Näin on myös parlamentissa, jossa toimintaa säätelevien menettelytapojen tuntemus näyttää olleen laskussa jo jonkin aikaa. Menettelytavat tuntemalla voidaan kuitenkin vaikuttaa ja siksi ne ovat äärimmäisen tärkeitä.

– Boris Johnsonin tallissa joku on tehnyt taustatyöt todella hyvin. Eivät he sattumalta löydä keinoja siirrellä vallan rajoja, kuten estää parlamenttia toimimasta pidentämällä istuntotaukoa, Roitto sanoo.

Roitto veikkaa, että perustuslaista sekä parlamentin ja pääministerin rooleista tullaan vääntämään kättä pitkään ja hartaasti. Kehityskulku, jossa on hitaasti siirrytty kohti presidentillisempää päämisteriä, joka toimii yksinapaisemmin ja ottaa enemmän valtaa, saattaa muuttua.

Onko brexit lopulta vain jättimäinen poliittinen katastrofi vai onko siinä myös voittajia?

Hopeareunus on se, jos EU:ssa vihdoin otetaan isot, pitkään jatkuneet ongelmat vakavasti ja panostetaan niiden ratkaisemiseen. Populistipuolueet ympäri Eurooppaa saavat polttoaineensa samoista säiliöistä: ihmiset kokevat, että EU:n toimintakulttuuri on epäterve, se polkee itsemääräämisoikeutta ja ajaa jääräpäisesti integraatiota eteenpäin, eikä tee mitään sen ongelmille.

– Se, että ihmisten huolta ei ole kuultu ja otettu vakavasti, näyttää helposti kansallisen ja ylikansallisen eliitin ylimielisyydeltä, jolla on helppo operoida. Ehkä brexit on se pohja, missä käyminen pakottaa näkemään sen, mitä pitää korjata. Silloin tässä voi olla lopulta paljonkin voitettavaa, Roitto toteaa.