JYUnity

Tahtooko lapsi leikkiä rymyten vai rauhallisesti? Entä millainen liike varhaiskasvatuksessa tai koulussa sallitaan ja onko lapsen turvallista liikkua menoihinsa itsenäisesti? Tutkijat tarkastelevat lasten liikuntaa monesta eri näkökulmasta ja tietävät, että lapsille kannattaa tarjota mahdollisimman itsensä näköistä, fyysisesti aktiivista arkea.

Liike ja leikki ovat suurimmalle osalle lapsista mukavia asioita, joissa he kokevat olevansa hyviä. Valtaosa eli 93 prosenttia lapsista koko olevansa iloisia liikkuessaan, kävi ilmi pienten lasten liikkumista tarkastelleessa PIILO-hankkeessa.

”Mielikuvitusleikit ovat lapsille mieleisiä ja lapsesta on kivaa, kun aikuinen menee leikkiin mukaan ja osoittaa kiinnostusta liikkumiseen”, kuvailee tutkijatohtori Donna Niemistö Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisestä tiedekunnasta.

Joidenkin lasten kanssa täytyy kuitenkin puhua tarkemmin, millainen liike ja leikki on juuri hänen juttunsa: tahtooko lapsi leikkiä rymyten vai rauhallisesti, yksin vai yhdessä? Taitavat tenavat -tutkimuksen mukaan myös lapsen temperamentti voi olla yhteydessä motorisiin taitoihin sekä liikkumisen mieltymyksiin. Väitöskirjatutkija Jani Hartikainen painottaakin lapsen yksilöllisyyden huomioimista:

”On tärkeää antaa lapsen kokeilla erilaisia juttuja. Jos lapsi ei ole kiinnostunut liikuntaharrastuksista tai kilpailusta, yksi keino lisätä arjen fyysistä aktiivisuutta on etsiä paikkoja arkiliikunnan lisäämiselle.”

”Pientä rajojen koettelua kannattaa olla”

Donna Niemistö työskentelee tutkijatohtorina liikuntatieteellisessä tiedekunnassa.

Tutkimusten perusteella pienten lasten fyysisen aktiivisuuden ajalliset suositukset täyttyvät, mutta raskasta liikuntaa tarvitaan lisää.

”Kuormittavia leikkejä ei pidä vältellä, koska trampoliinilla hyppelyt ja muut ”nujuamiset” ovat tärkeitä niin fyysisen aktiivisuuden kuin esimerkiksi lapsen motoristen taitojen kehityksen kannalta. Perusopetuksessa ja varhaiskasvatuksessa yksi hyvä puoli on se, että aikuinen on lähellä, jos jotain pientä haaveria tapahtuu liikkuessa. Tilanne voidaan heti käydä läpi ja lapsi saa parhaimmillaan tilanteesta tärkeän oppimiskokemuksen”, kertoo Donna Niemistö.

Jos puolestaan lapsen touhuamista rajoitetaan liikaa, lapsi ei välttämättä opi hahmottamaan omia kykyjään ja kehonsa rajoja. Nämä ovat tärkeitä asioita paitsi lapsen itsensä kannalta, myös yhteisissä leikeissä, johon osallistuu muitakin lapsia. Tilanne voi siis kääntyä päälaelleen, kun lapsi ei olekaan oppinut toimimaan itsenäisesti vauhdikkaammissa tilanteissa.

”Pientä rajojen koettelua turvallisessa ympäristössä kannattaa lapsen päivissä olla”, Niemistö hymyilee.

Myös väitöskirjatutkija Jonne Silonsaari pohtii lapsen liikkumiselle asetettuja rajoja. Tutkimusten mukaan lasten itsenäinen liikkuminen paikasta toiseen on vähentynyt Suomessa muiden länsimaiden tapaan viimeisen 30 vuoden aikana. Konkreettisesti tämä näkyy muun muassa siinä, kuinka kauas kotoa lapsi tai nuori saa vanhempien luvalla poistua.

Silonsaari on mukana STYLE-tutkimushankkeessa, ja hän tarkastelee ennen kaikkea vanhempien ja yhteiskunnan käsityksiä hyvästä lapsuudesta ja vanhemmuudesta. Nämä käsitykset määrittelevät lasten mahdollisuuksia liikkua ja käyttää julkista tilaa itsenäisesti.

Salibandya tai karhukävelyä koulun käytävillä?

Niemistö ja Hartikainen tuumivat liikkumisen mahdollisuuksia kouluissa ympäristön luomisen näkökulmasta: Millaisia mahdollisuuksia liikkumiselle päiväkoti- tai koulupäivän aikana tarjotaan? Onko vaikkapa liikuntasali käytettävissä liikuntatuntien ulkopuolella? Millainen liike sallitaan ja millaisia asenteita liikkumista kohtaan on?

”Paljon näkee sitä, että vauhdikkaampaa liikettä ei sallita koulujen ja varhaiskasvatuksen tiloissa. Yleensä tähän on syynä turvallisuus ja ryhmän hallinta, mikä on ymmärrettävää, koska halutaan luoda fyysisesti mahdollisimman turvallinen ympäristö”, sanoo Donna Niemistö.

”Silti, kauaskantoista on nähdä myös se, että lapsi tarvitsee tarpeeksi liikettä päiviinsä. Monissa kouluissa tai päiväkodeissa on vaikkapa ruutuhyppelypaikat lattialla, jotta lapset saavat touhuta myös sisätiloissa.”

Fyysistä aktiivisuutta varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa on tutkittu muun muassa PIILO-, Liikkuva koulu– ja LIITU-tutkimushankkeissa sekä koulujen tilaratkaisuihin liikkumisen näkökulmasta keskittyneessä CHIPASE-tutkimuksessa

Tutkimus tuo koululaisen työskentelyergonomian parrasvaloihin

Aikuisia kehotetaan työssä katkaisemaan yhtäjaksoisia paikallaanolojaksoja, ja sama huomio pätee myös lasten koulupäiviin. Jani Hartikaisen mukaan tauko istumisesta voi syntyä ihan vain silloinkin, kun käydään hakemassa kirjoja muualta kuin työpisteeltä.

Jani Hartikainen tekee väitöskirjaa koululaisten fyysisestä aktiivisuudesta erilaisissa luokkatiloissa.

”Koulut poikkeavat toisistaan kuitenkin merkittävästi työskentelytilojen suhteen: toisilla on pulpetit ja penkit, toisilla on enemmän tilaa ja vaihtoehtoja, kuten palapelimattoja ja kuntopalloja”, Hartikainen lisää.

Hartikainen tutkii lasten oppituntien aikaista fyysistä aktiivisuutta erityyppisissä luokkatilaratkaisuissa. Tutkimuksissa on huomattu, että koululaisen fyysisen aktiivisuuden määrällä ei juurikaan ole eroa avoimen ja perinteisen luokkatilan välillä, mutta paikallaanoloa katkaisevia taukoja on avoimissa tiloissa enemmän.

”Tyypillisesti avoimeen tilaan on yhdistetty useampia luokkia, ja koska on paljon oppilaita, on paljon hälyä. Tällöin voidaankin joutua rajoittamaan oppilaiden liikkumista työrauhan turvaamiseksi”, Hartikainen sanoo

”Liikkuva koulu -hankkeessa tehdyn selvityksen mukaan hyvä uutinen on, että iso osa opettajista pyrkii tietoisesti rajaamaan pitkiä istumisjaksoja”, hän jatkaa.

Kyyditsemiskulttuuri on voimissaan

Kansainvälisesti vertaillen Suomi tarjoaa loistavat mahdollisuudet tukea lasten itsenäistä liikkumista. Etenkin kaupunkiseuduilla siihen on hyvät edellytykset. Pääasiassa autoilua palvelemaan kehitetty liikennejärjestelmä tuo kuitenkin mukanaan vahvan kyyditsemiskulttuurin eli sen, että lapset kyyditään esimerkiksi kouluun, kavereiden luo ja harrastuksiin.

”Yksityisauto on länsimaissa yksi vanhemmuuden tärkeimmistä työkaluista. Tutkijat ja poliitikot paasaavat lasten itsenäisen liikkumisen terveydellisistä ja taloudellisista hyödyistä”, arvioi Jonne Silonsaari.

Jonne Silonsaari

Mutta miten yhteiskunnalliset rakenteet vaikkapa kaupunkisuunnittelun kautta käytännössä tukevat lasten itsenäistä liikkumista ja julkisen tilan käyttöä?

Itsenäinen liikkuminen ja julkisen tilan käyttö ovat keskeisessä asemassa lasten fyysisen aktiivisuuden lisäämisessä, mutta monet suunnittelu- ja politiikkadokumentteja analysoivat tutkimukset päätyvät siihen tulkintaan, että tällä hetkellä julkinen kaupunkitila ei lähtökohtaisesti ole lasten tilaa. Silonsaari toivookin, että lapset tunnistettaisiin paremmin julkisen tilan käyttäjinä.

”Liikenne- ja kaupunkisuunnittelua ohjaavat prosessit eivät kovin hyvin tunnista lapsille ominaisia ja merkityksellisiä liikkumisen tapoja. Siksi vastuuta lasten itsenäisestä liikkumisesta ei pidä vierittää vain lasten itsensä ja heidän vanhempiensa harteille, vaan heitä tulee tukea myös rakenteellisella tasolla”, Silonsaari tiivistää.