Kauppapolitiikan näkökulmasta maailmantalous alkaa muistuttaa edellistä suurta kauppasotien aikaa 1930-luvulla. Yhdysvaltojen suhde Kiinaan alkoi kiristyä jo presidentti Obaman kaudella ja samalla kauppasotien retoriikka palasi politiikkapuheeseen.

Konkreettinen käännekohta kohti kauppasotia olivat Venäjälle asetetut talouspakotteet ja etenkin se miten Venäjä reagoi niihin. Venäjän hallitus on tukenut uuden liiketoiminnan syntymistä korvaamaan tuontia ja sen sijaan, että Venäjä hakisi paluuta aikaan ennen kauppasaartoa sen talouspolitiikassa on piirteitä autarkiasta eli omavaraistaloudesta. Donald Trumpin toiminta Yhdysvaltojen presidenttinä on nostanut protektionismin uhan globaalille tasolle: irtautuminen kauppasopimuksista ja alkava kauppasota Kiinan kanssa voivat olla järisyttäviä koko maailman taloudelle.

Tilanne on outo, jos ajattelee kauppapolitiikkaa yhteisen, jaetun rationaliteetin näkökulmasta. Taloustieteellinen ja taloushistoriallinen tutkimus osoittaa yksimielisesti, että pitkällä aikavälillä etenkin yksittäiset kuluttajat hyötyvät vapaakaupasta ja ylipäätään kaupan esteiden purkamisesta. Lyhyellä aikavälillä ongelmia syntyy, koska markkinoilla määräytyvien hintojen vallitessa alhaisemmat tuotannontekijähinnat luovat kilpailuetua yhtäälle ja tuhoavat kilpailuetuja toisaalla mutta siirtymäkausien jälkeen sekä kuluttajat että yritykset hyötyvät.

Miksi poliitikot sitten ovat avanneet keskustelun ja tapahtumakulun, joka pahimmillaan johtaa uuteen protektionismin kauteen tai on jo johtamassa?

Vastauksia yllä esittämääni kysymykseen on kaksi. Ensinnäkin protektionismin käsite on sinällään niin laaja ja monimutkainen, että on vaikea määritellä milloin olemme kauppasodassa. Mitään yhtenäistä mittaria asialle ei ole liittyen jo pelkästään digitalisoitumiseen ja globaaliin finanssijärjestelmään, mutta vapaakauppasopimusten purkaminen ja kauppasaarrot ovat toimenpiteinä sen luonteisia että kauppasotien aika on nyt tai ainakin lähellä. Protektionismin vahvistumiseen johtava prosessi voi olla myös monimutkainen ja vaikeasti hahmotettava. 1930-luvun kehitys alkoi kauppasopimusten muutoksista ja aluksi maltillisista tullien korotuksista ja eteni sitten asteittain kohti kiintiö- ja clearing-kauppaa sekä kansantalouksia, joiden pyrkimyksenä oli täydellinen omavaraisuus. Näitä omavaraisuutta tavoitelleita kansantalouksia oli Euroopassa 1930-luvulla paljon ja lopputulos purkautui maailmansotana.

Tähän johtanut prosessi oli siihen osallistuneille poliitikoille ja asiantuntijoille paljon vaikeaselkoisempi kuin meille, jotka katsomme prosessia sen lopputuloksesta käsin. Esimerkiksi suomalaiset kauppapolitiikan asiantuntijat sinällään havaitsivat tilanteen jo 1930-luvun alussa ja ymmärsivät Suomen kaltaisen avoimen kansantalouden ongelmat mutta ajautuivat nopeasti sarjaan neuvotteluprosesseja, joissa jokaisessa pyrittiin minimoimaan tappiot mutta joiden kumulatiivinen tulos oli myös Suomen avoimuuden väheneminen ja kuluttajahintojen nousu.

Kauppasotaan ei toisin sanoen jouduta tai sen alkamisesta ei varsinaisesti päätetä vaan siihen ajaudutaan yksittäisten päätösten ja kompromissien seurauksena. Väliintuloa on vaikeaa – ellei mahdotonta – tehdä etenkin, jos maailman suurimman kansantalouden johto ei sitä tee.

Toiseksi kauppasodista aiheutuvat hyödyt ja haitat eivät jakaannu tasaisesti. Syynä tähän on talouden toimijoiden erilainen mahdollisuus organisoida toimintaansa. 1930-luvun kauppasopimusneuvotteluille oli tyypillistä yritysten ja niitä edustaneiden etujärjestöjen vahva rooli. Esimerkiksi Saksassa valtio pyrki kohti omavaraisuutta mutta otti samalla saksalaiset yritykset, kartellit, ja järjestöt osaksi talouspoliittista koneistoa ja loi näin saksalaisille yrityksille mahdollisuuden ennen näkemättömien voittojen tekoon.

Samalla tavoin kauppasaarrot ja vapaakauppasopimuksien purkamiset hyödyttävät joitain yrityksiä välittömästi ja pidemmällä aikavälillä vielä useammat sopeutuvat uudenlaiseen kauppapoliittiseen järjestelmään ja oppivat hyötymään siitä. Epänormaalista tulee uusi normaali tämän sopeutumisprosessin kautta ja sama sopeutumisprosessi selittää, miksi periaatteessa täysin epärationaalinen prosessi rapauttaa vapaakauppaa on edes mahdollista.

Yrityksillä ja hyvin johdetuilla talouden etujärjestöillä on mahdollista maksimoida oma etunsa myös kauppasodan vallitessa mutta järjestäytymättömät kaupunkilaiskuluttajat häviävät taloudellisessa mielessä aina.

Protektionismi voi siis saapua salakavalasti ja siihen on yllättävän helppoa tottua. Taloushistoriasta tiedämme, että häviäjä on aina yksittäinen kaupunkilaiskuluttaja, jolla ei vaalien lisäksi juurikaan ole mahdollisuutta muuttaa kauppapolitiikan suuntaa. 1930-luvun Suomi menestyi ja selvisi jatkuvasti monimutkaistuneessa kauppapoliittisessa tilanteessa pyrkimällä minimoimaan tappiot ja samalla valmistautumalla pahimpaan. Sama saattaa olla edessä nytkin. Kauppapolitiikan tilanne on siis hyvin uhkaava. Jos Britannian EU –ero toteutuu ja Yhdysvallat ajautuu eri asteisiin kauppasotiin ”vihollistensa” ja liittolaistensa kanssa Suomen taloudella yleensä ja suomalaisilla yrityksillä erityisesti ovat edessä vakavat paikat.

Juha-Antti Lamberg

Kirjoittaja on strategian ja taloushistorian professori Jyväskylän yliopistossa.

Keskustele

  Tilaa  
Ilmoita

Tilaa tuoreimmat JYUNITY-jutut näppärästi sähköpostiisi. Voit tarvittaessa peruuttaa tilauksesi koska tahansa.