JYUnity

Korkeakouluilla on valtavat paineet lisätä opetussisältöjensä työelämärelevanssia. Opiskelijoilla on huoli valmistumisen jälkeisestä työllistymisestä, ja yliopistot ovat vastanneet tähän lisäämällä erilaisia työelämälähtöisiä tukipalveluita, yrittäjyysopintoja sekä pyrkimällä vahvistamaan alumnitoimintaa. Tästä huolimatta opiskelijoilta tulee palautetta, että opinnot eivät valmenna tarpeeksi työelämää varten, ja että he kaipaisivat opintoihinsa nykyistä enemmän käytännönläheisyyttä.

Yliopisto-opinnoissa kehittyvät taidot ovat kuitenkin äärimmäisen käytännöllisiä. Opettajan näkökulmasta katsottuna opiskelijoille pitäisi olla itsestään selvää, että heidän opinnoissaan karttuvat ajattelun, tiedonhaun ja kirjoittamisen taidot ovat lähes kaikessa tietotyössä niitä keskeisimpiä työelämätaitoja, projektinhallinnasta, ryhmätyötaidoista ja itsensä johtamisesta puhumattakaan. Jopa paljon parjattu luento-opetus valmentaa kuuntelemaan, keskittymään sekä tekemään muistiinpanoja ja yhteenvetoja kuullun perusteella; nämä taidot korostuvat monenlaisten työyhteisöjen toiminnassa, esimerkiksi kokouskäytännöissä. Monet opiskelijat tuntuvat kuitenkin olevan tietämättömiä tällaisten metataitojen merkityksestä, eivätkä välttämättä tunnista niitä varsinaiseksi osaamiseksi.

Ohjaajana törmää useasti tilanteeseen, jossa opiskelijan on vaikea hahmottaa “koulussa” tapahtuvien asioiden liittymistä muihin elämänalueisiin. Mahdollisuus kasvaa akateemiseksi asiantuntijaksi, joita instituutiomme on tarkoitus kouluttaa, on hyvin rajallinen, jos opinnot nähdään täysin irrallisina “oikeasta elämästä”.

Onko meillä yliopiston henkilökunnan jäsenillä tässä ainakin jossakin määrin peiliin katsomisen paikka? Tunnistammeko itsekään olevamme jollakin tapaa tekemisissä työelämän kanssa – tai jopa osa sitä?

Työelämäyhteydet nähdään usein kapeasti korkeakoulujen yritysyhteistyönä, johon vaikkapa humanistisilta aloilta on vaikeaa päästä mukaan. Kuitenkin jo nykyinen työelämä on kirjava kenttä erilaisia työn tekemisen tapoja monenlaisissa konteksteissa, joka tulevaisuudessa on epäilemättä entistäkin sirpaleisempi. “Yrittäjämäinen asenne” korostuu monissa koulutusreformikeskusteluissa, mikä käsitteenä voi tuntua monesta yliopistolaisesta ehkä ontolta trendisanalta ja sopimattomalta akateemiseen koulutukseen.

Jos kuitenkin tarkastelemme käsitettä ymmärtävällä asenteella, huomaamme, että sen määritelmäksi annetut “vanhojen toimintatapojen kyseenalaistaminen”, “uusien toimintatapojen luominen”, “ongelmanratkaisukyky” ja “vaihtoehtoisten ratkaisujen etsiminen epäonnistumistilanteissa” ovat sellaisia asioita, jotka kietoutuvat kiinteäksi osaksi myös tieteellisen tutkimuksen tekemistä. Voisimmeko ajatella, että yrittäjämäinen asenne on itse asiassa kriittistä, tutkivaa asennetta, joka on jo pitkään ollut yliopistokoulutuksen yhtenä keskeisimmistä osaamistavoitteista ja näin ollen lähtökohtaisesti työelämärelevanttia? Saisimmeko tehtyä tämän ilmeiseksi myös opiskelijoille?

Henna-Riikka Peltola
Yliopistonopettaja
Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos