JYUnity

Mediassa on keskusteltu viime aikoina paljon lapsiin ja nuoriin kohdistuvista seksuaalirikoksista sekä ikääntyvien ja hoivatyöntekijöiden kaltoinkohtelusta. Näitä teemoja yhdistää läheisissä suhteissa ja arjen yhteisöissä tapahtuva väkivalta.

Tilastojen valossa väkivalta on Suomessa merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Erityisesti vakavan ja läheisissä suhteissa tapahtuvan väkivallan määrä on muihin länsimaihin verrattuna korkea. Myös sosiaali- ja terveysalan naispuolisiin työntekijöihin kohdistuva väkivalta on runsasta.

Kansainväliset vertailut osoittavat, että väkivaltaan ei meillä riittävästi puututa vaan sen annetaan jatkua. Väkivallasta puhuttaessa fokus on usein väkivallan tekijöissä ja osapuolten ominaisuuksissa. On kuitenkin tärkeää huomioida myös rakenteelliset kysymykset, kuten väkivallan sivuuttamisen ja sen kohteena olemisen kokemuksista vaikenemisen käytännöt.

Esimerkiksi lapset ja nuoret raportoivat lapsiuhritutkimuksissa monenlaisesta väkivallasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Nämä kokemukset ovat kuitenkin häpeän ja syyllisyyden vaientamia, ja valtaosa niistä jää siten piiloon. Merkittävä osa lapsista ja nuorista ei kerro kokemuksistaan kenellekään. Valtaosa kertoo asiasta vain ystävälle. Aikuisille asiasta puhuu alle kuudesosa, ja vielä harvempi kertoo viranomaisille.

Väkivallan kokemukset tulevat helposti sivuutetuiksi myös hoivatyössä. Ne tulkitaan helposti tilanteiksi, joista osaavan työntekijän kuuluu vähin äänin itse selvitä ja siirtyä reippaasti seuraavaan työtehtävään. Väkivallan kohteena olemisen tai hoivan laiminlyönnin kertomatta ja kirjaamatta jättämisellä on kuitenkin kauaskantoisia seurauksia nyky-yhteiskunnassa, jossa symboliset ja sanalliset dokumentit ovat merkittäviä todellisuuden tuottajia.

Kun väkivallan tai laiminlyönnin kohteena olemisen kokemukset jäävät kertomatta, raportoimatta tai huomioimatta, myös niiden määrä ja haavoittavuus jäävät ymmärtämättä. Siksi on tärkeää, että väkivalta, kaltoinkohtelu ja hyväksikäyttö, tai niiden epäily, osataan ottaa puheeksi ja niistä uskalletaan kysyä. Se, kertovatko ihmiset kokemuksistaan ja havainnoistaan, riippuu olennaisesti siitä, miten paljon heillä on syytä vaieta ja millaista uhkaa asian paljastaminen merkitsee itselle ja läheisille, tai ammatilliselle toimijuudelle ja identiteetille.

Väkivallan, hyväksikäytön ja kaltoinkohtelun kokemuksista kertomisella ja niiden kuuntelemisella on paitsi yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia, myös juridisia ja poliittisia vaikutuksia. Kertomuksilla, dokumenteilla ja kielenkäytöllä on merkitystä väkivallan ehkäisemisessä ja siitä toipumisessa. Yksilöiden kokemusten tunnistaminen on edellytys myös laajemmalle asenteelliselle ja rakenteelliselle muutokselle. Asiaan on mahdollista vaikuttaa koulutuksen kautta.

Ruotsissa väkivallan kohtaamista ja siihen puuttumista koskeva koulutus on lakisääteistä. Aihepiirin opetusta sisältävien koulutusalojen ja oppiaineiden lista on laaja. Suomesta vastaava pakollinen koulutus vielä puuttuu. Sille on kuitenkin selkeä yhteiskunnallinen tilaus, mikä näkyy Jyväskylän yliopistoon perustetun väkivaltatutkimuksen opintokokonaisuuteen kohdistuvassa laajassa kiinnostuksessa.

Marita Husso
YTT, dosentti, yliopistonlehtori
Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos