JYUnity

Luennoin lukuvuoden alussa opintonsa aloittaneille sosiaalityön opiskelijoille työhyvinvoinnista. Luentosalissa istui parisen kymmentä tulevaa sosiaalityön ammattilaista orientoitumassa työuraansa äärimmäisen kiinnostavalla ja monipuolisella alalla.

Halu tehdä jotakin merkityksellistä, halu tukea ja auttaa haavoittuvissa elämäntilanteissa eläviä kanssaihmisiä sekä tahto olla mukana rakentamassa yhteiskunnasta sosiaalisesti oikeudenmukaisempaa ovat asioita, jotka motivoivat hakeutumaan sosiaalialalle. Ehkä ne olivat teemoja, joita myös nämä tulevat ammattilaiset olivat opintoihin hakeutuessaan pohtineet?

Sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnin ongelmat ovat kuitenkin toistuneet niin empiirisessä tutkimuksessa kuin uutisotsikoissakin jo pitkään. Nämä uutiset ovat tuskin jääneet huomaamatta tuoreilta opiskelijoiltakaan. Kiire, kohtuuttomat asiakasmäärät, työntekijöiden uupuminen ja vaihtuvuus ovat varsin monen sosiaalialan ammattilaisen työn arkea. Ne voivat tulla opiskelijoillekin ikävän tutuiksi käytännön harjoittelujaksoilla.

Vaikka moni ammattilainen toivoo voivansa tehdä työtä, jolla on myönteisiä vaikutuksia asiakkaiden elämäntilanteisiin, toive ei välttämättä aina realisoidu arjessa työntekijöiden toivomalla tavalla. Moni joutuu tinkimään siitä, miten tekee työtään. Vastuusta ei kuitenkaan ole sosiaalityössä mahdollista tinkiä, ja se jos mikä kuormittaa ammattilaisia.

Tutkimuksen valossa nyt opintojaan aloittelevien tulevaisuus näyttää työhyvinvoinnin osalta synkältä, mutta tarvitseeko sen olla? Sosiaalityön yliopistonlehtorina ja työhyvinvoinnin tutkijana vastaan lyhyesti ja optimistisesti: Ei tarvitse.

Sosiaalityöntekijät ovat muutostyön ammattilaisia. Heidän tehtävänään on tavoitella työssään myönteistä muutosta asiakkaiden ja yhteisöjen joskus hyvinkin haastavissa tilanteissa. Opinnoissakin korostetaan, että rakenteisiin vaikuttamalla ja niitä muuttamalla on mahdollista edistää ihmisten hyvinvointia.

Nobelisti Jane Addams on todennut: ”What after all, has maintained the human race on this old globe despite all the calamities of nature and all the tragic failings of mankind, if not faith in new possibilities, and courage to advocate them.” Tarvitaan siis uskoa myönteisen mahdollisuuden olemassa oloon sekä rohkeutta etsiä sitä.

Tutkimustieto sosiaalityöntekijöiden työoloista ja työhyvinvoinnista ei kuitenkaan ole tuonut mukanaan laajamittaista myönteistä muutosta. Kun uupumuksesta näyttää tulleen uusi normaali nykytyöelämässä, se uhkaa olla sitä myös sosiaalialalla. Moni työntekijä on liian kuormittunut toimiakseen oman työnsä ja hyvinvointinsa muutosagenttina. Ja mitä tulee työn rakenteisiin vaikuttamiseen, ei siihen arjen survival-työssä löydy helposti aikaa. Tässä tilanteessa voi murentua myös usko myönteisen muutoksen mahdollisuuteen.

Tutkimuksen perusteella kuitenkin tiedetään, että ammattilaiset voivat työssään paremmin, kun he voivat tehdä työnsä tinkimättä työn laadusta ja ammattieettisistä periaatteistaan. Opiskelijoiden toivoisin muistavan, että normaalin pitäisi olla eettisesti kestävä, merkityksellinen työ, joka ei kuluta tekijäänsä loppuun.

Juuri alkaneessa Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessani tartun tähän haasteeseen yhdessä ammattilaisten kanssa. Etsimme muun muassa osallistavan toimintatutkimuksen keinoin arjen käytäntöjä, jotka voisivat mahdollistaa eettisesti kestävän työn tekemisen myös nykyisessä haastavassa tilanteessa. Uupumusta ei siis tarvitse hyväksyä uudeksi normaaliksi.

Maija Mänttäri-van der Kuip
Kirjoittaja on tutkijatohtori psykologian laitoksella.