JYUnity

Virpi Malin (vas.) ja Elina Riivari työturvallisuustunnelmissa.

Työn mielekkyydestä on käyty viime aikoina vilkasta keskustelua eri foorumeilla. Myös tutkimuksessa on hiljattain kiinnostuttu niistä tekijöistä, joiden avulla työn mielekkyyttä voidaan lisätä esimerkiksi työsuunnittelun, ihmissuhteiden ja organisaatiokulttuurin näkökulmasta. Tutkijat ovat varsin yksimielisiä siitä, ettei työn mielekkyydessä ole kyse vain yksilöllisestä työhyvinvoinnista, vaan myös laajemmin organisaation tehokkaasta toiminnasta ja tuloksellisuudesta. Työn mielekkyyden positiivisista vaikutuksista ollaankin melko yksimielisiä, mutta myös kritiikkiä on esitetty. Kritiikin perusteella voikin kysyä, onko puhe siitä, mistä puute?

On väitetty, että erityisesti nuorten työntekijöiden kohdalla työn mielekkyyden puute on merkittävin syy työpaikan vaihtamiseen. Toisin kuin voisi olettaa, mielekkyyden puutetta eivät koe vain alemman tason työntekijät, vaan myös korkeasti koulutettujen asiantuntijoiden joukossa vaativaakaan työtä ei aina pidetä mielekkäänä. Pääsyynä mielekkyyden ja merkityksellisyyden puuttumiseen on esitetty tehokkuuden ja tuloksellisuuden tavoittelua, joka nykyisessä hektisessä ja kompleksisessa työympäristössä pahimmillaan johtaa ylikuormittumiseen ja loppuun palamiseen.

Tutkimusten valossa tilanne on paradoksaalinen: samalla kun työn mielekkyys on selkeästi yhteydessä tuottavuuteen ja tuloksellisuuteen, vähentää äärimmilleen viety tehokkuuden tavoittelu työn mielekkyyttä. Tämä on koettu myös yliopistomaailmassa.

On esitetty, että työ on mielekästä, kun se on merkityksellistä, tärkeää ja tyydyttävää. Mielekäs työ edistää yksilöllistä kasvua ja vahvistaa uskoa omiin kykyihin. Yksilöllisten tarpeiden näkökulmasta vapaus, arvostus ja autonomia on liitetty työn mielekkyyteen. Omien kokemustemme ja tutkimuksemme perusteella mielekkään työn positiiviset puolet voidaan saada esiin yliopistoyhteisössä monipuolisella ja monialaisella yhteistyöllä sekä asiantuntijuutta jakamalla. Jaettu ja monitieteinen oppiminen on sekä opettajille että opiskelijoille merkittävä mielekkyyttä lisäävä resurssi.  Sen vuoksi on tärkeää, että hallinnolliset ja rakenteelliset tekijät tukevat mielekkääksi koettua työn tekemistä.

Vaatimukset yliopisto-opintojen työelämärelevanssista ja opintojen vaikuttavuudesta ovat vahvistuneet koko ajan, mikä vain korostaa opetukseen panostamisen tärkeyttä. Samaan aikaan yliopisto-opettajien työtä koskevissa tutkimuksissa opetustyöhön panostamisen sanotaan olevan ajanhukkaa ja jopa suorastaan ”akateeminen itsemurha”: panostuksilla ei ole merkitystä tehtäviä täytettäessä ja/tai urakehitykselle ylipäätään.  Opettajat ovat kertoneet myös kohdanneensa vähättelyä panostuksestaan opetuksen kehittämiseen.  Keskustelua ristiriitaisesta tilanteesta käydään jatkuvasti, mutta ratkaisuehdotuksia ei tunnu löytyvän.  Ristiriita hyväksytään normaalina kulttuurisena olotilana, johon vain täytyy sopeutua.

Akateeminen toimintakulttuuri on rakentunut pitkän historiallisen kehityksen myötä, mutta kaikilla akateemisilla toimijoilla on mahdollisuus vaikuttaa tulevaan kehitykseen. On tärkeää sitoutua akateemisiin arvoihin ja ideaaleihin, mutta mikään ei estä tuomasta niihin uutta sisältöä.

Akateemisen työn mielekkääksi kokeminen on tärkeä tavoite toimijasta riippumatta. Osaamisen jakaminen, yhteistyö ja yhdessä oppiminen ovat tällöin avainasemassa.

Virpi Malin ja Elina Riivari
Kirjoittajat ovat yliopistonopettajia JSBE:n johtamisen opintosuunnassa