JYUnity

– Mitä minä tästä saan? Näin kysyi eräs mielenterveyskuntoutujien asumispalveluiden asukas pohtiessaan osallistumista draamaryhmään, jonka kanssa tein tutkimusta vuonna 2014. Kysymys saa pohtimaan, miten tutkimukseen osallistuminen vaikuttaa osallistujien elämään ja mitä se heille antaa.

Ihmistieteellinen tutkimus on toimintaa ihmisten parissa. Sosiaalinen todellisuus pilkkoo ihmisiä erilaisiin todellisuuksiin. Tutkijoina vaikutamme myös menetelmällisillä valinnoilla siihen, millaista yhteiskuntaa luomme.

Kieli on keskeinen keino, jolla kuulumista voidaan luoda ja jolla yhteisöistä voidaan eristää.

Keskuudessamme elää kasvava joukko ihmisiä, jotka eivät liity maailmaan yhteisen kielen kautta. Tämä voi johtua erilaisesta kieli- ja kulttuuritaustasta, sairauksista kuten dementiasta tai mielenterveysongelmista, lukemiseen ja kielentunnistamiseen liittyvistä neurologisista häiriöistä tai siitä, ettei heillä ole aikoihin ollut ketään, jolle puhua.

Taiteen tuominen osaksi tutkimusta mahdollistaa osallistumisen tiedon tuotantoon ja merkitysten luomiseen myös niille, jotka elävät kielen laidoilla tai ulkopuolella. Esimerkiksi Galleria Ratamossa näyttelyn pitänyt Rajojen yli -hanke on tarttunut kuulumisen kokemuksiin taiteen keinoin selvittääkseen, miten ihmiset tuntevat kuuluvansa ryhmiin ja paikkoihin.

Viime vuonna päättynyt THEATRE-hanke puolestaan heittäytyi teatterin keinoin tutkimaan kodin merkitystä asumispalveluissa asuville ja työskenteleville ihmisille ja sitä, miten teatteri voisi toimia osana kuntoutusta.

Molemmissa taiteen tekeminen yhdessä osallistujien kanssa oli keskeinen menetelmä, jolla tietoa tuotettiin. Taide on myös keskeinen tapa jakaa tuota tietoa: Rajojen yli –hankkeen näyttely Ratamossa keräsi yli 700 katsojaa ja THEATRE-hankkeessa tuotettiin Hahmotelmia kodiksi –esitys, projektista kertonut dokumentti sekä tutkimus- ja teatterifestivaali, jotka yhteensä keräsivät noin 700 katsojaa päättäjistä kuntoutuspalveluiden tuottajiin ja asukkaisiin. Molemmat loivat kulttuurista tilaa ja kohtaamisia, osallisuutta, osallistumismahdollisuuksia ja työtä.

On kuitenkin tärkeää kysyä, millaiseksi osallistujien elämä ja ajattelu tutkimusprojekteihin osallistumisen myötä muodostuu ja miten heidän käy, kun rahoitus loppuu. Tutkimukseen osallistaminen saattaa jättää jälkeensä tyhjiön ja merkitä paluuta siihen ehkä marginaaliseen asemaan, jonka pohjalta osallistujia alun perin mukaan rekrytoitiin.

Tutkimuksen mahdollistama osallisuus ja kuulumisen tunne voivat herättää toivon ja tunteen kuulumisesta, jonka jatkumisesta tutkimus ei voi antaa takeita.

Yhteistoiminnallinen tutkimus muokkaa kaikkia osallisia: se luo suhteita, rakenteita, yhteisöjä ja vaikuttaa monin tavoin myös yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Keinot mitata sitä, mitä taiteella saadaan aikaan osallistujien elämässä, ympäröivässä kulttuurissa ja yhteiskunnassa ovat rajallisia. Vaikutukset voivat olla vaikeasti hahmotettavia ja ilmetä vasta vuosien päästä.

Toinen tärkeä kysymys on, miten taiteen tuominen mukaan vaikuttaa tutkimukseen ja sen arviointiin. Jos ja kun tutkimuksen ulkoiset rahoittajat Akatemiasta alkaen kannustavat ylirajaiseen, taidetta ja tutkimusta yhdistävien hankkeitten rakentamiseen, on syytä kysyä, onko tiedeyhteisöllä käytössään sellaisia mittareita ja arvioinnin välineitä, joilla tällaisissa hankkeissa syntyneet tulokset tunnustetaan. Vai käykö niin, että niiden toteuttaminen lopulta tuhoaakin tutkijoiden työuria? Ja miten tiedeyhteisö noteeraa sellaisten toimijoiden tuottaman tiedon, jotka eivät lähtökohtaisesti kuulu tutkijayhteisöön? Millainen ja kenen tutkimusjulkaisu oikeastaan on taidenäyttely tai teatteriesitys, jossa tutkijat eivät itse ole pääosassa, mutta jonka he ovat toiminnallaan ja menetelmällisillä valinnoillaan mahdollistaneet? Miten kyetään ottamaan huomioon sellainen menetelmällinen vaikuttavuus, joka luo yhteisöjä?

THEATRE-hankkeessa syntynyt teatteriryhmä jatkaa toimintaansa mukautuen jatkuvasti muuttuviin toimintaehtoihinsa, joita taide ja sen tekeminen yhdessä voivat auttaa sietämään. Ratamon näyttelyn nähneet jatkavat keskustelua kuulumisen ja rajojen merkityksestä. Jatkukoon meissä toivo siitä, ettei hallinnollinen puhe, projektimaailma ja toiminnan jatkuva strategiointi pilko meitä niin, ettemme enää uskoisi, että asumispalveluista on mahdollista puhua koteina ja maahanmuutosta ja turvapaikkaprosesseista voi puhua taiteen ja kuulumisen kielellä.

Saara Jäntti
tutkija
kieli- ja viestintätieteen laitos

Kirjoittaja toimii tutkijana kieli- ja viestintätieteen laitoksella, Rajojen yli –hankkeessa ja Muistoihin kaivertuneet tilat. Valotuksia muistoihin mielisairaalasta –hankkeen vastuullisena tutkijana. Tämä teksti on syntynyt Rajojen yli –hankkeen näyttelyn yhteydessä 28.2.2019 pidettyyn keskustelutilaisuuteen.

THEATRE-hankkeen sivut