JYUnity

Suomalaisten vallalla oleva ajatus siitä, että kyllä englannilla pärjää, on jo huolestuttava tilastollinen tosiasia. Opetushallituksen tilastojen (Halvari, 2019) mukaan laaja kielitaito (enemmän kuin kahden vieraan kielen opinnot) alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Kun vuonna 2005 ylioppilaskirjoituksissa yli 18 000 abiturienttia kirjoitti lyhyen toisen vieraan kielen, vuonna 2019 vastaava luku oli enää 3 900. Toisen lyhyen vieraan kielen valitsee vain joka neljäs lukiolainen ja pitkän kielen alle joka viides. Näistä vain osa kirjoittaa aineen ylioppilaskirjoituksissa.

Kapeneva ja yksipuolistuva kielitaito näkyy jo työelämässä. Työhakemuksia lukiessa viime vuosikymmenellä lähes kaikilla kotimaisilla hakijoilla oli CV:n kielitaito-kohdassa äidinkielen, ruotsin ja englannin rinnalla myös vähintään yksi muu vieras kieli. Nykyään trendi on surullisen yksitoikkoinen: suomi (äidinkieli), englanti (erinomainen tai hyvä), ruotsi (hyvä tai heikko). Tähän asti valtaosa työelämässä olevista on käynyt koulua aikana, jolloin kaikki opiskelivat toisen kotimaisen lisäksi kahta vierasta kieltä, mutta nyt työmarkkinoille astuvat ovat pääsääntöisesti opiskelleet vain toista kotimaista kieltä ja englantia. Monet yritykset ovatkin jo rekrytoinneissaan todenneet tilanteen toivottomaksi, sillä osaavia JA kielitaitoisia hakijoita ei yksinkertaisesti ole riittävästi.

Suppea kielitaito ei siis ole vain yksilön ongelma vaan kansallinen kohtalon kysymys. Maailmalla englanti on laajalti ymmärretty ja käytetty kieli ja erityisesti se on tieteen kieli.

Kuitenkin iso osa maailman ymmärtämistä edellyttää laajempaa kielirepertuaaria, sillä suomalaisten ymmärrys maailmasta ei voi perustua anglosaksisen maailman tulkinnoille eri maiden uutisista.

Voimmeko ajatella, että Venäjän kirjeenvaihtajamme ei pysty lukemaan venäjänkielistä mediaa? Tai että tulkitsemme Lähi-Idän tilannetta vain englanninkielisen uutisoinnin pohjalta? Vain englanninkieliseen uutisointiin perustuvassa tiedonvälityksessä saattaa olla kohtalokkaita käännösvirheitä tai arvomaailmaan pohjautuvaa totuuden muokkausta.

Lukion oppimäärän suorittaneiden kielten valinnat vuosina 2010-2017. Lähde: opetushallinnon ja Tilastokeskuksen tietopalvelusopimuksen aineisto.

Suomen menestys on perustunut tasa-arvolle ja koulutuksen saavutettavuudelle läpi koko yhteiskunnan. Nykytrendi kuitenkin on, että alueelliset erot ja mahdollisuudet opiskella kieliä laajasti vaihtelevat. Onko kielitaidosta tulossa samanlainen kansalaisia eriarvoistava ilmiö kuin lukutaidosta aikanaan? Lukutaito eriarvoisti yhteiskuntaa pitämällä lukutaidottoman kansan ja lukutaitoisen päättävän eliitin erillään.

Lähivuosien näkymänä voi olla laajan kielitaidon samanlainen eriarvoistava vaikutus: suurten kaupunkien isojen koulujen oppilaat saavat laajan kielitaidon ja erottuvat työmarkkinoilla niistä, joilla ei ole ollut valinnan mahdollisuutta.

Meidän kieli-ihmisten tulee myös katsoa peiliin. Onko kielenopetus pysynyt riittävän hyvin mukana muuttuvan maailman menossa? Onko kielenopetus edelleen mielekästä ja merkityksellistä nuorille vai onko se esimerkiksi jäänyt liiaksi kiinni oikeakielisyyteen ja jämähtänyt sanasto-kielioppiakselille? Ovatko kielet opetuksessa edelleen liiaksi irrallaan sisällöistä, toisista kielistä ja äidinkielestä? Tavoitellaanko vieläkin syntyperäisen kielenpuhujan ääntämistä ja käsitetäänkö kieli edelleen liiaksi jonain täydellisesti osattavana asiana? Olemmeko me kieltenopettajina luoneet kuvan vaativasta ja kovaa pitkäjänteistä työtä vaativasta oppiaineesta, joka ei houkuta nuoria valitsemaan kieliä?

Opetus- ja kulttuuriministeriö on myös havahtunut tilanteeseen. Vuonna 2017 tehtiin laaja selvitys kansallisesta kielivarannosta ja kieltenopiskelun tilasta. Sen perusteella tehtiin suositukset  kansallisiksi toimenpiteiksi, joissa ehdotetaan muun muassa toisen pakollisen vieraan kielen sisällyttämistä kaikkiin yliopistotutkintoihin. Pakko ei aina ole toimiva ratkaisu ja meillä Jyväskylän yliopistossa tilanne on melko hyvä ilman sitäkin. Opiskelijoista monet opiskelevat myös tutkintoon pakollisten viestintä- ja kieliopintojen lisäksi muita kieliä ja pohtivat omaa kansainvälistymistään monipuolisesti. Myös kielten opiskelu tutkinnon pää- tai sivuaineena kiinnostaa edelleen. Kansallisesti Jyväskylän yliopisto eroaa näissä molemmissa asioissa edukseen.

Tieteen kieli tosiaan useimmiten on englanti, ja monet tutkijat ja asiantuntijat julkaisevat tutkimuksiaan ja pitävät esityksiään lähinnä englanniksi.

Kuitenkin kansainvälinen verkostoituminen, alkuperäisten tiedon lähteiden ja aineistojen äärelle pääseminen ja primäärikirjallisuuden lukeminen edellyttää huomattavasti laajempaa kielitaitoa.

Yliopiston opetussuunnitelmia uudistettaessa pitäisi viimeistään nyt pohtia syvällisesti myös muiden kuin oman tieteenalan sisältöjen tarvetta ja huomioida myös entistäkin kansainvälisempi akateeminen toimintakenttämme. Kannattaakin hetki miettiä opiskelijoiden kanssa keskustellessa, ettei sorru kokemusasiantuntijan lausuntoihin kielitaidon merkityksestä, vaan miettii asioita laajemmin ja monipuolisemmin ja kannustaa opiskelijoita opiskelemaan kieliä omaa akateemista tulevaisuuttaan tukemaan. Se on meiltä vastuullista toimintaa koulutuksen tarjoajina.

Peppi Taalas
dosentti, johtaja
Monikielisen akateemisen viestinnän keskus Movi

Anne Pitkänen-Huhta
professori, varadekaani
Kieli- ja viestintätieteiden laitos