JYUnity

Arvioni mukaan käytän noin 4-5 viikkoa vuoden työajastani rahoituksen hankintaan. Tähän lasken omat hakemukseni laajemmille tutkimushankkeille sekä avustamisen muiden hankehakemuksissa. Tutkimusryhmämme on ollut menestyksekäs hauissa, mutta välillä on jaksoja, jolloin mistään ei tipu rahaa – huolellisesti valmistelluista hakemuksista huolimatta. Onko tämä kaikki sitten hukkaan heitettyä aikaa?

Mielestäni ei. Tutkimuksen suunnittelu on tehtävä huolellisesti, vaikka rahat tutkimukseen tippuisivat taivaalta. Tehdessäni hakemuksia luen aiheeseen liittyviä artikkeleita tavallista enemmän. Pohdin myös aihetta erilaisista teoreettisista lähtökohdista ja keskustelen kollegoiden kanssa ahkerasti. Hankkeen suunnitteluvaiheessa ideat jalostuvat yleensä nopeaan tahtiin deadlinen lähestyessä. En ole varma saisinko yhtä tehokasta rupeamaa aikaiseksi ilman tietoa hakemuksen palautuksen aikarajasta.

Olen yleensä kyennyt toteuttamaan suunnittelemani hankkeet ennemmin tai myöhemmin. Jos rahoitusta ei ole herunut, on tutkimus voitu toteuttaa pienempimuotoisena, esimerkiksi gradu-opiskelijoiden projektina. Tällöin tutkimus on suunniteltuna ja usein jopa raportin johdantoon on olemassa hyvät ainekset hakemukseen tehdyssä kirjallisuuskatsauksessa.

Onko nykyinen kilpailtu tutkimusrahoitussysteemi sitten tällaisenaan hyvä? Mielestäni siinä on parantamisen varaa. Usein jatko-opiskelijoiden tutkimussuunnitelmat ovat pitkälti heidän ohjaajiensa käsialaa. Näin syntyy kummallinen tilanne, jossa ohjaajat ensin kirjoittavat yhdessä jatko-opiskelijakandidaattiensa kanssa hakemuksia, ja sen jälkeen kirjoittavat säätiöille lausuntoja, jossa arvioivat itse suunnittelemansa hankkeen tieteellistä laatua.

Sen sijaan väitelleet tutkijat suunnittelevat jo itse omia hankkeita, ja pidän tärkeänä, että heille rahoitus jaetaan nykyisen kaltaisen kilpailun kautta. Vain pieni osa väitelleistä tutkijoista voi jatkaa tutkijan uralla rahoituksen niukkuuden vuoksi, joten jatkomahdollisuus tulisi suoda vain parhaille: niille joilla on tiedettä uudistavia ideoita ja kyky toteuttaa vaativia tutkimushankkeita. Sama koskee myös seuraavaa tutkijauravaihetta ja vielä tieteelliseltä iältään nuoria professoreja.

Pidän resurssien hukkaamisena sitä, että jo useamman suuren ja kilpaillun tutkimushankkeen menestyksekkäästi toteuttanut professori joutuu vuodesta toiseen hakemaan uutta kilpailtua rahoitusta.

Huomattavasti kevyempi menettely, jossa tarkistetaan edellisen hankkeen tuotokset ja uuden hankkeen suunnitelma ja budjetti, tulisi riittää, mutta rahoituksen uusiminen pitäisi taata. On huonoa tiedepolitiikkaa, jos menestyksekäs konkari jää ilman rahoitusta vain siksi, että poliittisena linjauksena on hakea uusia avauksia tai tukea nuorten tutkijoiden uraa.

Ymmärrän näitäkin tavoitteita, mutta niitä ei saisi edistää sen kustannuksella, että tieteen huiput jäävät rahoittamatta. Sehän on kuin jos huippu-urheilija, joka on menestynyt useissa edellisissä MM-kisoissa, jätettäisiin yhtäkkiä urheiluliiton tuen ulkopuolelle ja kisoihin lähetettäisiin nuori lupaus, jolla on esimerkiksi erilainen juoksutyyli, mutta ei vielä onnistumisia kansainvälisellä tasolla! Tämän vertauksen olen kuullut professori Risto Näätäsen esittämänä. Hän on kirjoittanut tiedepolitiikasta hyviä huomioita 1990-luvulla ilmestyneessä kirjassaan Yliopistot ja Suomen tulevaisuus. Sopii herättämään ajatuksia tänäkin päivänä.

Piia Astikainen

yliopistotutkija
psykologian laitos