JYUnity

Rasismi on piiloutunut rakenteisiin ja arkisiin käytäntöihin, kirjoittaa Tuija Saresma Jyväskylän yliopistosta.

Sata vuotta sitten mitattiin kalloja ja kartoitettiin eri rotuihin kuuluvien ihmisten älykkyysosamääriä. Klassinen muka-tieteellinen, biologisia eroja korostava rasismi oli ideologia, jossa ajateltiin, että eri ihmisrotujen olemassaolo on tieteellinen fakta. Tiettyyn ihmisryhmään tai ”rotuun” kuuluminen määritti tässä ajattelutavassa yksilön ominaisuudet deterministisesti. Tähän ”tieteelliseen”, geneettiseen rasismiin kuului myös ajatus siitä, että roduilla on hierarkkinen järjestys, jonka huipulla oli valkoinen rotu.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että mitään erillisiä biologisia rotuja ei ole. Rasismi ei silti ole hävinnyt. Se ottaa uusia muotoja.

Biologisen rasismin tilalle on tullut pintatasolla hyväksyttävämmältä vaikuttava kulttuurirasismi. Siinä ei viitata ihmisten fyysiseen erilaisuuteen, vaan ihmisten eriarvoista asemaa perustellaan kulttuurisilla eroilla. Tietystä kulttuuripiiristä tulevien tai tiettyä uskontoa harjoittavien ajatellaan kulttuurirasismissa olevan tietynlaisia myös luonteenlaadultaan.

Eri kulttuurit asetetaan hierarkkisesti, ja jälleen ”länsimainen kulttuuri” on kehityksen huipulla.

Rasismi, oli se sitten geneettistä tai kulttuurirasismia, on välillä hyvinkin räikeää. Sellainen on helppo tuomita. Piiloisempi, ajatteluumme, arvoihimme ja käyttäytymismalleihimme pesiytynyt rasismi on salakavalampaa. Emme tunnista sitä aina itsekään. Silloin siihen on myös vaikeampaa puuttua.

Philomena Essed kiinnittää huomionsa sellaiseen mikrotason rasismiin, joka ilmenee arkipäivän kohtaamisissa esimerkiksi ”toisen” välttelynä, vähättelynä tai syrjintänä. Hän muistuttaa, että arkinen rasismi on jokapäiväisen elämän itsestäänselvyyksinä pidettyjä rodullistavia ajatuksia ja käytäntöjä, joilla ei välttämättä ole rasistisia motiiveja. Jos kysyy vierasperäisen nimen omaavalta tai väriltään enemmistöstä eroavalta suomalaiselta, mistä tämä on oikeasti kotoisin, ei välttämättä ajattele olevansa rasisti. Arkipäivän rasismi ei välttämättä ole pahantahtoista. Silti se haavoittaa.

Juuri arkipäivän rasismi yhdistää rakenteellisen, lainsäädännön avulla tuotetun, eri instituutioiden, kuten koulujen, toimintamalleihin ja sääntöihin perustuvan rasismin sekä yksittäisten ihmisten arkiset teot rasistisiksi käytännöiksi.

Kyse ei ole koskaan vain yksittäisten rasistien patologisesta käyttäytymisestä, vaan rakenteisiinkin pesiytyneestä rasismista.

Rasismia on monenlaista, mutta yksikään rasismin muoto ei ole viatonta tai harmitonta. Rasistisessa ajattelussa valkoisuus on näkymätön normi. Valkoihoisten ihmisten on helppoa kieltää rasistiset kokemukset: koska heillä itsellään ei ole sellaisia, he eivät myöskään osaa kuvitella niiden haavoittavuutta.

Siksi rasismin määritteleminen ei ole valkoisten ihmisten tehtävä. Se, mikä kulloinkin on rasismia, ei riipu tekijän intentiosta, vaan uhrin kokemuksesta.

Tuija Saresma työskentelee nykykulttuurin yliopistonlehtorina musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän tutkii vihapuhetta ja polarisaatiota. Hän sai juuri Jyväskylän yliopiston vuoden tiedeviestintäpalkinnon.