JYUnity

Tärkeä keskustelu lasten ja nuorten valmentamisesta liikunta- ja urheiluharrastuksissa on käynyt vilkkaana viime viikkojen aikana. Suurin osa keskustelijoista pitää kokonaisvaltaista, inhimillistä valmennusotetta tärkeänä ja oikeana. Siitä huolimatta joidenkin mielipiteiden mukaan autoritäärinen, jopa lapsen ja nuoren kehitystä häiritsevä valmennustyyli, on menestymisen edellytys. Reilu peli, kannustus ja kaikkien huomioon ottaminen eivät kaikkien mielestä ole välttämättömiä huipulle pyrkimisessä.

Liikuntakasvattajalle on ollut pöyristyttävää seurata keskustelua, jossa pohditaan sitä, mikä määrä kilpailullisuutta saa määrätä valmennusta.

Ei liikuntakasvattamista voi jakaa erikseen vuorovaikutukseen ja sisällön hallintaan. Päinvastoin, psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen liikuntakasvattaminen kulkevat käsi kädessä. Ei kenenkään pidä valikoida ”menestystä hinnalla millä hyvänsä” tai toisaalta kokea ”jäävänsä kilpaurheilun kelkasta”, koska odottaa valmentajan ymmärtävän urheilijan kokonaisuutta kehittyvänä ja kasvavana yksilönä. Liikuntakasvattajan silmissä hyvä valmentaminen kiteyttää vuorovaikutuksen ja lajisisällöt toisiinsa, jolloin valmennus tukee lapsen ja nuoren hyvinvointia. Liikuntakasvatuksen perimmäinen tehtävä onkin kasvattaa lasta ja nuorta liikuntaan ja liikunnan avulla.

Nykyajan ilmiönä lasten ja nuorten fyysinen aktiivisuus siirtyy yhä enemmän vapaasta ulkoilusta ja puuhasta organisoituun liikuntaharrastamiseen. Yhä useampi lapsi ja nuori osallistuu seuran tai kerhon liikuntatoimintaan.

Kun organisoitu harrastaminen lisääntyy, myös pätevien liikuntakasvattajien kysyntä lisääntyy.

Usein valmentajat tulevatkin mitä erilaisimmista lähtökohdista; vanhemmista, nuorista, jotka ovat lajin parissa lopettaneet tai toisaalta ammattikasvattajista, – valmentajista ja kaikesta tältä väliltä. Jokainen, joka työskentelee lasten ja nuorten kanssa, tekee arvokasta työtä. Siitä huolimatta tässä toimintatavassa on suuri puute – mikä varmuus seuralla on valmentajan arvomaailmasta? Systemaattisen valmentajakoulutuksen puutteet voivat johtaa erilaisiin toimintatapoihin, jotka eivät välttämättä vastaa seuran arvomaailmaa. Tämän vuoksi liikuntakasvatus voi jäädä hyvin tulkinnanvaraiseksi, yksilöstä riippuvaksi ja kapea-alaiseksi toteutumistavaksi.

Jotta tulevaisuudessa voisimme antaa lastemme ja nuortemme harrastaa, tarvitsemme yhteistä linjaa siihen, kuka saa valmentaa ja miten hän tulkitsee liikuntakasvatusta.

Sana ”liikuntakasvatus” ei erottele liikuntaa kasvatuksesta, ja siihen pitäisi jokaisen valmentajankin pyrkiä. Sen vuoksi kenenkään ei pitäisi pohtia, että kilpailullisuudessa, vuorovaikutuksessa ja inhimillisyydessä on mitään ristiriitaa. Liikuntakasvattajan yksi tärkeimmistä rooleista on edesauttaa lapsen ja nuoren kehitystä takaamalla hänelle psyykkisesti, sosiaalisesti ja fyysisesti turvallinen ympäristö, jossa liikkua ja jossa kaikki nämä osa-alueet ovat tasapainossa ja tuettuna. Halusi lapsi ja nuori sitten kilpaurheilla tai ei.

Donna Niemistö
tohtorikoulutettava (liikuntapedagogiikka)
liikuntatieteellinen tiedekunta