JYUnity

Saksalainen sosiologi Hartmut Rosa on kuvannut yhteiskuntaamme alati kiihtyvänä kehänä, jossa haluamme, että maailma ja sen tarjoamat moninaiset elämykset ovat meille saatavilla. Pyrimme meille annetussa rajatussa ajassa elämään kylliksi ja kokemaan riittävästi, mitä enemmän, sitä parempi.

Kun henkilökohtainen elämysten ja saavutusten keräily yhdistyy yhteiskunnan jatkuvasti kiihtyvään tahtiin, löydämme itsemme kuin juoksuhiekasta. Meidän täytyy ponnistella koko ajan enemmän ja nopeammin – ei päästäksemme eteenpäin, vaan pysyäksemme pinnalla. Saavutettujen etujen, kuten elintason ja talouskasvun ylläpitäminen vaatii jatkuvasti paranevia suorituksia ja lisääntyvää tehokkuutta.

Nyt oravanpyörä on yllättäen pysäytetty kiihtyvästä liikkeestään. Korona-arki on vienyt monet niistä asioista, joita ennen tavoittelimme. Maailma ei olekaan enää avoin, kokemusten keräilystä on tullut vaikeampaa ja rajoitukset ovat sulkeneet monet koteihinsa.

Poikkeustilanteen aiheuttamia yhteiskunnallisia, taloudellisia ja inhimillisiä seurauksia ei pidä vähätellä. Tästä huolimatta aika, jota elämme, tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden pysähtymiselle, joka voi auttaa meitä pääsemään kosketuksiin omien arvojemme kanssa.

Voimme havainnoida poikkeusolojen herättämiä ajatuksia ja tunteita itsessämme. Monia on helpottanut, kun aiemmin pakolliseksi koetut menot ovat jääneet arjesta pois. Tiukat harrastusaikataulut tai velvollisuuksiksi muuttuneet kyläilyt ovat pois jäädessään avanneet silmiä sille, miten tärkeää onkaan huolehtia omasta jaksamisestaan ja oman itsensä tai perheen kanssa vietetystä rauhallisesta ajasta. Toisilla siirtyminen tutusta työyhteisöstä etätöihin on lisännyt yksinäisyyttä ja herättänyt havaitsemaan, miten iso merkitys arkipäivien sosiaalisilla suhteilla onkaan omalle työhyvinvoinnille.

Mitä nämä oivallukset kertovat pohjimmaisista arvoistamme? Sosiaaliset paineet ovat voineet hukuttaa alleen omat toiveemme. Työpaikalla lyhyet keskusteluhetket on saatettu nähdä häiriötekijöinä, jotka uhkaavat työssä suoriutumista ja omaa tuottavuutta. Ne asiat, joista nyt huomaat nauttivasi, tai joita erityisesti kaipaat ”vanhasta normaalista”, voivat olla tärkeitä viestejä siitä, mikä elämässäsi on merkityksellistä.

Miten tätä uutta ymmärrystä voisi jatkossa viedä käytäntöön omassa elämässään? Kun harrastustoiminta hiljalleen käynnistyy ja lähipiirin tapaaminen on taas mahdollista, pystytkö asettamaan rajoja jaksamisesi tueksi? Voitko työpaikallasi priorisoida työtovereidesi kiireetöntä kohtaamista sen sijaan, että tuottaisit tuttua kiire- ja tehokkuuspuhetta ja juoksisit jo mielessäsi (tai konkreettisesti) kohti seuraavaa työtehtävää?

Rosa ehdottaa alati kiihtyvän yhteiskuntamme vastapainoksi resonanssia: huomion kiinnittämistä niihin hetkiin, jolloin koemme yhteyttä ja vastavuoroisuutta itsemme ja maailman välillä. Kun jokin koskettaa, vaikka musiikkikappale, maisema tai toisen ihmisen kohtaaminen, reagoimme tähän tunteeseen vastavuoroisesti, ja tämä jaettu kokemus muuttaa meitä. Resonanssia kuvaa esimerkiksi tilanne, jossa tavoitteellinen, sykemittarilla valvottu ja treeniohjelmaan kuuluva juoksulenkki keskeytyy yhtäkkiä keskelle metsää. Pysähdyt huomaamaan, miten aurinko värjää juuri maasta puhjenneen ruohomättään hehkuvan vihreäksi ja mustarastaan laulu kaikuu läheisen kuusen latvasta.

Pysähtyminen voi johtaa kyseenalaistamiseen, jota ilman mikään ei muutu. Juoksuhiekasta ei vapauduta yhä kovemmin ponnistelemalla, mutta hiekka voi kannatella sen pinnalla kelluvaa ihmistä. Kun maailma etsii turvallisinta tietä kohti uutta normaalia, toivon, että tämä poikkeuksellinen pysähtyneisyyden aika on herättänyt kysymyksiä arvoistamme ja niistä kumpuavista teoista niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla.

Mari Huhtala, psykologian laitoksen yliopistotutkija, työ- ja organisaatiopsykologian dosentti