Yliopiston tutkimustoiminnan näkyvin tulos ovat julkaisut – tai ainakin niiden pitäisi olla. Jyväskylän yliopiston tutkijat tekivät pelkästään viime vuonna yli 3000 julkaisua, joista pari tuhatta on mukana tieteellisessä Jufo-luokituksessa. Jokainen julkaisu on tärkeä niin tieteen edistämiselle kuin yliopistolle tutkimusta ja opetusta kehittävänä organisaationa – ja tietenkin tutkijalle itselleen.

Julkaisut eivät ole vain jufopisteitä, rivejä tutkijan julkaisuluettelossa tai yliopiston rahoitusinstrumentin osia. Julkaisut ovat toimintamme perusta ja tulos, jotka tekevät Jyväskylästä tiedeyliopiston ja meistä tutkijoita. Osasta julkaisuja tulee klassikkoja, suuri osa unohtuu ja osan tulokset kiistetään tulevassa tutkimuksessa, niin kuin itseään korjaavan tieteellisen keskustelun tuleekin tehdä.

Vain harva Jyväskylän yliopiston julkaisu ylittää uutiskynnyksen ja päätyy laajempaan julkisuuteen. Jopa yliopiston omissa tiedotteissa kärkenä ovat useammin yliopiston rakenteelliset uudistukset, palvelujen kehittäminen ja brändin mukainen toiminta, kuin toiminnan kovin ydin tutkimus ja opetus sekä niiden tulokset eli julkaisut ja tutkinnot. Yliopiston tärkein työ uhkaa jäädä näkymättömäksi tieteen oman keskustelun ulkopuolella.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Vastuu omasta tutkimuksesta ja sen valmistumisesta on tietenkin tutkijalla ja tutkimusryhmillä. Mutta miten arjen kiireessä olisi vielä aikaa miettiä viestintää, varsinkin kun julkaisu on pitkän prosessin tulos ja tutkija puurtaa jo julkaisuvaiheessa uusien kysymysten parissa?

Useimpia tutkijoita julkisuus ei houkuttele – ja miksi houkuttelisikaan? Tieteellinen keskustelu käydään omissa asiantuntijapiireissä, yhteisin pelisäännöin, aiheeseen perehtyneen ja siitä kiinnostuneen yleisön välillä. Julkinen keskustelu sen sijaan on usein arvaamattomampaa ja hallitsematonta. Viimeaikainen somekuohunta, joissa tutkimustulokset suoraviivaistuvat ja kyseenalaistuvat kontekstistaan irrotetuiksi naseviksi punch lineiksi, nostaa tutkijoiden julkisuuskynnystä entisestään.

Yliopistopalveluiden tiedeviestinnälle tämä on varmasti myös haaste: miten seuloa tuhansista julkaisuista kiinnostavia tapauksia? Sitä vaihtoehtoa, että kaikista tehdään tiedote, ei käytännössä ole.

Usein valitetaan sitä, ettemme oikeasti voi tehdä itse strategisia valintoja sen suhteen, mitä yliopistolla tutkitaan, kun valinnan tekevät tutkimuksen rahoittajat. Levittämällä tietoa tutkimuksestamme voimme vaikuttaa siihen, millaista tiedepolitiikkaa ja rahoitusohjelmia jatkossa on tarjolla. Näin julkaisuista tiedottaminen on keskeinen osa yliopiston strategiatyötä.

Eikä varmaan haittaisi, jos yliopiston omaa strategiatyötä, profilointia ja painoalojen valintoja tehtäisiin entistäkin enemmän analysoimalla sitä, mitä yliopiston tutkijat ovat julkaisseet. Näin voisimme paremmin hyödyntää olemassa olevia vahvuuksiamme kurkotellessamme uusiin avauksiin.

Jos tutkimuksemme tuloksista tiedottaminen yliopiston ulkopuolelle on haasteellista, ei se ole aina helppoa yliopiston sisälläkään. Käsi sydämellä, kuinka hyvin tiedämme oman alan kollegoidemme meneillään olevista tutkimuksista, saati naapuritieteissä tai toisissa tiedekunnissa tehtävästä työstä? Hämmentävän usein ainakin käytäväkeskusteluissa ja muissa yhteyksissä käsitys siitä, mitä eri tiedekunnissa ja laitoksissa tutkitaan, perustuu hatariin mielikuviin, jotka taas pohjautuvat – kenties – julkisuudesta saatuun käsitykseen eri tieteistä.

Tiedon levittämisellä on suuri vaikutus jo ihan oman yliopiston sisällä, että tuntisimme ja tunnistaisimme paremmin toisten tekemän arvokkaan työn. Mutta sillä on yhä tärkeämpi rooli myös julkisessa keskustelussa, jossa tieteentekijöillä on valtava urakka faktanvastaisen tiedon korjaamisessa. Siksi tutkimuksen näkyväksi tekemisessä on syytä terävöityä – meidän kaikkien.

Jari Ojala

Historian professori, varadekaani
Historian ja etnologian laitos