JYUnity

Kevättalven 2021 tuudittaessa Suomen lumivaippaansa saatiin mittaustuloksia toiselta puolelta maailmaa. Havaijin Mauna Loan observatorio oli nyt mitannut ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia, jotka ylittivät 417 ppm, eli kyseessä on 50 prosentin lisäys esiteollisen ajan pitoisuuteen verrattuna, kirjoittaa kemian professori Petri Pihko.

Professori Petri Pihko ehdottaa laaja-alaisempia toimia tukemaan hiilen talteenoton tutkimusta ja teknologiaa.

Näin korkeita arvoja mitattiin siitä huolimatta, että 2020 muistetaan lähinnä koronarajoitusten vuotena, jolloin lentoliikenne ja monet muut normaaleina pidetyt asiat olivat lähes täydellisellä tauolla. Miksi hiilidioksidin – ja muiden kasvihuonekaasujen – pitoisuudet silti vain jatkoivat herkeämätöntä kasvuaan? Miksi samaan aikaan ilmasto vain jatkaa lämpenemistään? Emmekö me teekään tarpeeksi?

Emmehän me tee. Yhteiskuntamme ovat edelleen surkean riippuvaisia hiilipohjaisista energianlähteistä. Tilanne on vielä huolestuttavampi, kun otamme samaan aikaan ympärillämme etenevän luontokadon huomioon: monet toimet, joilla ilmastonmuutosta haluttaisiin torjua, saattavat osaltaan pahentaa luonnon ahdinkoa.

Mitä tutkijoiden sitten pitäisi tehdä? Aivan aluksi pitäisi tunnustaa tosiasiat: olemme hyvin syvän kriisin äärellä.

Tutkijakollegamme ympäri maailmaa ja meillä ovat tehneet työnsä hyvin ja tunnistaneet vaaran syvyyden. Tätä viestiä pitää kuunnella ja se pitää ottaa vakavasti.

Kokoaikaisia professuureja tukemaan hiilen talteenoton tutkimusta ja teknologiaa

Tämän jälkeen pitäisi miettiä, miten tästä eteenpäin. Miten me voimme auttaa? Koska resursseja ja luontoa tuhlailevat rakenteet ovat ulottuneet hyvin syvälle ja laajalle, myös avun on oltava laaja-alaista.

Teknologiasta ei ole ehkä pelastajaksi, mutta emme me ilmankaan selviä tästä edes tästä kymmenien gigatonnien hiilihaasteesta.

Me tarvitsemme tutkimusta, ihan kokoaikaisia professuureja, vaikkapa hiilen talteenottoon ja hyödyntämiseen, luonnonvarojen viisaaseen käyttöön ja tuhlauksen hillitsemiseen.

Tällä hetkellä kukin tutkimuslaitos ja yliopisto tekee tätä työtä enimmäkseen omilla tahoillaan, lyhyiden projektien varassa. Mutta tarve ei lopu siihen, kun projekti tai ohjelma päättyy.

Tämän lisäksi meidän on yhä tarkemmin tutkittava, mitä vaikutuksia työllämme voi olla. Yliopistolaissa sanotaan, että yliopistot palvelevat isänmaata ja ihmiskuntaa. Tämä ajatus on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Mitä tämä voisi tarkoittaa?

Omalla alallani tutkimuksessa usein riittää läpimurroksi, että saamme uudesta ideasta edes periaatteen osoitettua toimivaksi.

Mutta nyt maailma on siinä tilanteessa, että tällainen proof-of-concept ei enää riitä, eikä ehdi auttaa ihmiskuntaa sen suuressa kriisissä.

Siksi on aivan välttämätöntä, ettemme enää tee työtämme pelkästään muulle tutkijayhteisölle suunnattuna, vaan pidämme myös nämä yhteiskunnan meihin asettamat odotukset kirkkaana mielessämme.

Suurten kriisien aika tarvitsee suurta yhteistyötä: yhteisiä hankkeita ja vuoropuhelua yhteiskunnan, teollisuuden ja jopa politiikan kanssa. Tällaisesta vaikuttamisesta pitää myös jatkossa voida meritoitua yliopistoyhteisössä.

Kirjoittaja on kemian professori Jyväskylän yliopiston kemian laitoksella, erikoisalanaan synteettinen orgaaninen kemia: https://jyu.fi/pihko