JYUnity

Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot eroavat toisistaan hyvinvointipoliittisten malliensa osalta. Esimerkiksi Etelä-Euroopassa perheen rooli sosiaalisen turvan takaajana on suurempi kuin Pohjois-Euroopassa, jossa on tukeuduttu enemmän julkisen sektorin takaamaan sosiaaliturvaan. Myös kolmannen sektorin ja uskonnollisten yhteisöjen rooli sosiaalisen turvan tuottajana vaihtelee.

Viimeisten vuosikymmenten aikana Euroopan ylitse on käynyt uusliberaali poliittinen aalto, joka on muokannut ja osaltaan myös yhdenmukaistanut eurooppalaista hyvinvointipolitiikkaa. Köyhyyden lievittäminen ja vähentäminen ovat sosiaalipolitiikan ydintehtäviä. Heikentynyt ruokaturva eli tilanne, jossa yksilöllä ei ole varaa hankkia itselleen ja perheelleen ravitsevaa ruokaa, on yksi köyhyyden ulottuvuuksista.

Seitsemän Euroopan maan (Suomi, Saksa, Hollanti, UK, Espanja, Italia ja Slovenia) vertailussa käy ilmi, että riippumatta perinteisestä hyvinvointipoliittisesta mallista, kaikissa maissa hyväntekeväisyytenä jaettava ruoka-apu on ilmestynyt joko korvaamaan tai paikkaamaan aiemmin vallinnutta sosiaalisen turvan tuottamisen tapaa.

Julkinen sektori on vetäytynyt vastuustaan ja modernisoituvien perheiden voimavarat ehtyvät. Tässä tilanteessa hyväntekeväisyysjärjestöt ovat omaksuneet julkisen sektorin perinteistä vastuuta suojella ihmisiä köyhyydeltä.

Yleiskuva eurooppalaisesta ruoka-avusta on sirpaleinen. Yhteistä käsitteistöä, jaettuja toimintatapoja tai vertailukelpoista tilastotietoa toiminnasta ei ole. On kuitenkin mahdollista erottaa kaksi tavoitteiltaan erilaista ruoka-avun muotoa: Maksuttoman hätäapuruoan jakelu on tarkoitettu väliaikaiseksi kriisiavuksi akuuttiin tarpeeseen. Vaikka tarkoitus on auttaa hetkellisesti välittömässä kriisissä olevia, usein ruoka-avun tarve on pitkäaikainen ja hätäapuruokaa jaetaan pitkittyneen köyhyyden lievittämiseksi. Toinen ruoka-avun muoto on tarkoitettu pitkäaikaiseen avustamiseen. Se voidaan toteuttaa esimerkiksi tarjoamalla maksukortteja tai edullista ruokaa sosiaalisissa marketeissa tai ruokaosuuskunnissa.

Julkisen vastuun valuessa hyväntekeväisyysjärjestöille, olennaiseksi kysymykseksi nousevat sosiaaliset oikeudet. Ruoka-apu ei ole universaali, kaikille yleisesti, yhtäläisesti ja tasa-arvoisesti saatavilla oleva oikeus.

Hyväntekeväisyysjärjestöt voivat vapaaehtoisesti omaksua julkisen sektorin vastuuta heikossa asemassa elävien suojelemiseksi, mutta heillä ei ole lailla säädettyä velvollisuutta siihen. Kuten ei ruokaa tarvitsevalla ihmiselläkään ole laillista oikeutta ruoka-apuun. Näin ollen hyväntekeväisyys ei millään muotoa voi korvata lakisääteistä sosiaaliturvaa.

Tavallisesti taloudellinen taantuma sysää ihmisiä ulos työmarkkinoilta ja ruoka-avun tarve lisääntyy. Nyt käsillä on koronaviruksen aiheuttama yhteiskunnallinen kriisi, joka näkyy myös leipäjonoissa ja ruokapankeissa. Voiko ihmisten viimesijaisen ruokaturvan jättää kriisin – oli se sitten taloudellinen tai laajemmin yhteiskunnallinen – kohdatessa hyväntekeväisyyden varaan? Vai olisiko julkisen sektorin aika astua esiin ja hoitaa vastuunsa?

Tiina Silvasti, yhteiskuntapolitiikan professori, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos
Ville Tikka, väitöskirjatutkija, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos

Lisää aiheesta löytyy tuoreesta kokoomateoksesta: Hannah Lambie-Mumford & Tiina Silvasti (ed.) (2020) The Rise of Food Charity in Europe. Bristol, Policy Press.