JYUnity

Monien mielestä viestintä on luonnollinen, sisäinen taito, joka opitaan hyvin nuorena.

Epäilemättä opimme nopeasti kommunikoimaan, jotta pystyisimme selviytymään elämässä. Hyvä ja tehokas viestintä on kuitenkin jotain, joka ei välttämättä synny luonnostaan vaan vaatii valmistautumista ja koulutusta. Viestintä voi myös monimutkaistua, kun se siirtyy luonnollisesta ympäristöstä virtuaaliseen maailmaan.

Virtuaaliympäristöissä meiltä puuttuvat kasvokkaisen vuorovaikutustilanteen kontekstuaaliset tekijät, joiden avulla voimme valita mitä ja miten sanomme. Emme enää näe suoraan, miten kommunikaatiomme vaikuttaa muihin. Niinpä tarvitsemme uusia kykyjä ja taitoja.

Tällä hetkellä suuri osa päivittäisestä viestinnästä on teknologiavälitteistä. Jopa tilanteissa, joissa voisimme puhua kasvokkain, olemme mieluummin yhteydessä ystäviin ja työtovereihin älypuhelimien tai muun digitaalisen tekniikan avulla. Turvaudumme yhä enemmän tekniikkaan viestiessämme muiden kanssa, ja sillä on merkittäviä seuraamuksia ihmisten välisille suhteille.

Digitaalisesta viestinnästä – digitaalisessa ympäristössä, yleensä tietoverkossa, tapahtuvasta välillisestä viestinnästä – on tullut tapa puhua, kuunnella ja olla vuorovaikutuksessa muiden sosiaalisten toimijoiden kanssa. Tämä koskee myös organisaatioita ja mitä tahansa järjestäytyneitä ryhmiä. On jo lähes mahdoton ajatus, ettei organisaatio olisi jollakin tapaa digitaalisesti läsnä. Digitaalisessa maailmassa viestintä, vuorovaikutus sekä tuotteiden ja palveluiden mainostaminen – ja myös myyminen – ovat organisaatioiden ja järjestäytyneiden ryhmien uusia mantroja.

Eikä suuri osa tästä organisaatioiden ja yleisön välisestä sähköisestä viestinnästä välttämättä ole ihmisten välistä.

Organisaatiot käyttävät lisääntyvässä määrin chatbot-palveluja, joissa tietokoneohjelma tai keinoäly keskustelee kanssasi äänen tai tekstin avulla. Osa digitaalisista keskusteluista tapahtuu siis ilman, että toinen ihminen on paikalla muutoin kuin virtuaalisesti. Tarkoittaako tämä sitä, että lapsuudesta saakka oppimamme viestintätaidot ovat tulleet tarpeettomiksi? Ei aivan, mutta pelkät vanhat taidot eivät enää riitä.

Kaiken kukkuraksi viimeisin keinoälytutkimus osoittaa, että koneet voivat oppia paljon digitaalisesta viestinnästämme. Ne pystyvät oppimaan, koska aina käyttäessämme verkkoa – hakemalla, lukemalla, katsomalla, tykkäämällä, kommentoimalla ja ostamalla – me jätämme digitaalisia jälkiä. Näiden tietojen avulla koneista voi tulla enemmän ihmismäisiä kuin olemalla vuorovaikutuksessa kanssamme.

Tässä ilmiössä piilee kuitenkin eräs salakavala ongelma.

Me menetämme yksityisyytemme ja meistä tulee, usein tietämättämme, hyvin suunniteltujen ja jopa manipuloivien viestien kohteita. Käytännössä organisaatiot ovat big data -ilmiötä seuraten jo jonkin aikaa koonneet monenlaisia henkilötietoja ja käyttäneet niitä työntekijöidensä ja asiakkaidensa mielipiteiden tarkkailuun ja trendien ja kriisien ennakoimiseen. Näin organisaatiot saavat tärkeää tietoa liiketoiminnan strategista suunnittelua, kehittämistä, toteuttamista ja mittaamista varten verkossa ja sen ulkopuolella.

Viimeaikainen kehitys EU-tasolla, esimerkiksi yleinen tietosuoja-asetus, nostaa tämän ongelman esille mutta ei ole riittävää estääkseen meihin kohdistuvat organisaatioiden väärinkäytökset. Tästä syystä on tärkeää tietää enemmän digitaalisesta kommunikaatiosta ihmisten ja koneiden välillä ja ymmärtää myös paremmin, kuinka digitaalinen viestintä muokkaa ajatteluamme ja toimintaamme. Tämä osaaminen on ensiarvoisen tärkeää korkean digitalisaation maissa, kuten Suomessa.

Tulevaisuudessa voi ilmetä uusia eettisiä ongelmia, mutta tieteenharjoittajana uskon, että tutkimus voi auttaa palauttamaan ihmisen niin viestinnällisen ajattelun kuin viestinnän teorian ja käytännön keskiöön. Vain ihmiskeskeisen näkökulman avulla voimme auttaa yhteiskuntia tarttumaan ainakin osaan näistä haasteista eettisten valintojen kautta.

Chiara Valentini

FT, viestinnän johtamisen professori

JSBE, Jyväskylän yliopisto