JYUnity

Kaikki puolustavat lähipalveluita, mutta harvassa poliittisessa ohjelmassa kerrotaan, mitä niillä oikeastaan tarkoitetaan tai miten ne määritellään. Pian valittavissa aluevaltuustoissa on luvassa kiinnostavia debatteja lähipalveluista, ennakoi valtio-opin yliopistonlehtori Jouni Tilli.

Tammikuun aluevaalit ovat historialliset. Niissä valitaan ensimmäistä kertaa 21 aluevaltuuston jäsenet päättämään sosiaali- ja terveyspalveluista sekä pelastustoimesta. Matkan varrella hallituskoalitiot ja keinot ovat vaihdelleet, mutta keskeinen tavoite on säilynyt: organisoida palvelut tavalla, joka vastaa 2000-luvun olosuhteita niin väestörakenteen, palvelutarpeiden kuin kuntien taloudellisen kantokyvyn näkökulmasta.

Erityisesti pienten kuntien sote-menot kasvavat nopeammin kuin tulot. Vaarana on entistä suurempi eriarvoistuminen terveydenhuollon ja hoivan näkökulmasta, sosiaalipalveluista puhumattakaan. Suurimmat kaupungit ovat olleet kriittisimpiä uudistusta kohtaan, ne pystyisivät järjestämään sote-palvelunsa omillaankin.

Hyvinvointialueiden syntymä antaa myös aluepolitiikalle uusia ulottuvuuksia.

Aluevaltuustoissa ei ole kiintiöpaikkoja. Keskuskaupunkien edustus yltänee monilla alueilla jopa ehdottomaan enemmistöön. Jos suuri joukko kuntia jää ilman aluevaltuutettua eikä niiden ääntä kuulla riittävästi muilla tavoin, legitimiteettivaje on tosiasia. Seurauksena voi myös olla yhtäältä tällaisten kuntien yhteistyön tiivistyminen alueiden alueiksi tai ”sote-seuduiksi” sekä toisaalta kiihtyvä kilpailu niiden edustamisesta.

Miten sote-ammattilaisten tieto ja poliittinen tahto yhdistetään?

Sote-uudistukselle on vuosien varrella ladattu tukku osin ristiriitaisia tavoitteita: palveluiden pitäisi parantua, eriarvoisuuden vähentyä sekä kustannusten kasvun pysyä kurissa. Alussa todennäköisesti syntyy paljon ennakoimattomia menoja eikä palveluiden ja tietojärjestelmien integraatio suju kuin tanssi. Osalla alueista myös rahoitus kutistuu nykyisestä.

Hyvinvointialuekin voi joutua valtion arviointimenettelyyn, niin sanotuksi kriisialueeksi.

Miten aluevaltuutetut tasapainoilevat kuntien, hyvinvointialueiden ja valtion osin poikkeavien tavoitteiden suhteen?

Ehdokkaina on paljon sote-alan ammattilaisia, mikä ei ole yllättävää, koska hoidon ja hallinnon yhdistäminen vaatii vankkaa asiantuntemusta, erityisesti uudessa toimintaympäristössä. Miten asiantuntijatieto ja poliittinen tahto sommitellaan yhteen?

Strategisten linjausten lisäksi on syytä seurata, mitä alueilla päätetään päätöksenteosta. Edellytetäänkö palveluverkkoa koskevissa ratkaisuissa määräenemmistöä, kuten esimerkiksi keskusta esittää vaaliohjelmassaan?

Aluevaltuustoissa kamppaillaan kuntien, alueiden ja valtion intressien välillä

Puolueiden aluevaaliohjelmat ovat kokoelma sote-visioita ja -tavoitteita, poliittisia arvoja sekä asioita, joista aluevaltuustot eivät päätä.

Jo lähtökohta on poikkeuksellisen politisoitunut. Oppositio arvostelee uudistusta, kärkevimmin perussuomalaiset sote-nationalismiin pohjautuvassa ohjelmassaan. Hallituspuolueet maalaavat ruusuisen kuvan saavutuksestaan. Esimerkiksi SDP kytkee uudistuksen saumattomasti hyvinvointivaltion menestystarinaan, vihreät taas haluaa ”puolustaa ja uudistaa” sitä.

Kaikki puolustavat lähipalveluita, mutta harvassa ohjelmassa kerrotaan, mitä niillä oikeastaan tarkoitetaan tai miten ne määritellään. Aiheesta onkin odotettavissa kiehtovia debatteja aluevaltuustoissa.

Myös hyvinvointialueiden verotusoikeuteen otetaan tiukasti kantaa, vaikka siitä päättää eduskunta todennäköisesti alkuvuodesta 2023 – juuri ennen eduskuntavaaleja.

Aluevaltuustoista muodostunee solmukohtia, joita värittävät niin kamppailu kuntien, alueiden ja valtion intressien välillä kuin puolueiden valmistautuminen kunta- tai eduskuntavaaleihin. Palveluiden kehittäminen nimenomaan hyvinvointialueen näkökulmasta vaatiikin uudenlaista poliittista mielikuvitusta.

Jouni Tilli työskentelee valtio-opin yliopistonlehtorina yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Jyväskylän yliopistossa.