JYUnity

Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus, kertoi lukion psykologian oppikirjani jo 25 vuotta sitten. Tämä yhteys on kuitenkin hiipinyt hitaasti aivotutkimuksen laboratorioihin. Nyt kehon ja aivojen vuorovaikutus elää tiedemaailmassa uutta tulemistaan: teoria ”kehollisesta kognitiosta” saa moderneja sovelluksia.

Suolen, sydämen ja koko kehon toiminnan yhteyttä aivoihin tutkitaan osana psyykkistä ja somaattista terveyttä, ja liikunnan merkitys oppimiselle on osoitettu. Viestinkulku kehosta aivoihin näyttää olevan vähintään yhtä tärkeää kuin aivojen ohjaus kehoon päin.

Ihmisen tiedonkäsittelyn pyhättö, aivot, on siis otettu ulos lasipurkistaan ja asetettu paikalleen osaksi muuta elimistöä. Ja mikä tärkeintä, yksilö nähdään myös erottamattomana osana yhteisöä.

Radikaaleimmat teoriat lähtevät siitä, että ihmismieltä on lähtökohtaisesti ymmärrettävä vuorovaikutuksen kautta. Jos näin on, emme voi sivuuttaa yhteisöä silloinkaan, kun tarkastelemme yksilöä erillisenä – vuorovaikutus on kirjoitettu osaksi aivot-keho-järjestelmää. Tämä tuo kokemuksen ja tiedonkäsittelyn biologiset reunaehdot samalle areenalle sosiaalisten ilmiöiden kanssa, syrjäytymisen polkuihin, poliittiseen dialogiin, hyvinvoivaan työyhteisöön ja kotouttamisen haasteisiin.

Tältä areenalta kumpuaa kiinnostavia tutkimuksia, jotka uudistavat paitsi tiedettä myös ymmärrystä ihmisen ja yhteisöjen terveydestä ja hyvinvoinnista.

Kuten aina, kutkuttavat teoriat ja yllättävät uudet löydökset altistavat ylitulkinnoille ja tieteellisille tähdenlennoille. Siksi on tärkeää pitää pää kylmänä ja toivoa, että tiedejargonin uusi musta, replikaatio, siirtyy twiiteistä tiedelehtien julkaisupolitiikkaan.

Epäily on luotettavan tieteellisen tiedon osoittamisen kulmakivi, mutta se pitää kohdistaa myös omiin ennakko-oletuksiin. Vuorovaikutuksella onkin merkitys myös tieteessä – oikea yhdistelmä skeptisyyttä ja ennakkoluulottomuutta syntyy ainoastaan interaktiivisessa tiedeyhteisössä.

Avoin tiede voi viedä vuorovaikutuksen aivan uudelle tasolle. Kun tiedeyhteisön pureskeltavaksi ei altisteta enää vain prosessin päätepistettä ja valikoitua siivua aineistosta, vaan aineistot, koeasetelmat ja omat ennakko-oletukset kokonaisuudessaan, on mahdollista hyödyntää koko tiedeyhteisön yhteistä dynamiikkaa kriittisyyden ja uuden oivalluksen välimaastossa.

Tiimityöstä huolimatta olemme tottuneet ajattelemaan, että oivallukset tapahtuvat yhdessä päässä. Entä jos vuorovaikutuksen merkitys ulottuukin myös syvälle tieteellisen päättelyn ytimeen? Jos vuorovaikutus on osa aivojemme järjestelmää siksi, että vain dialogi toisen ajattelijan kanssa avaa ovet kaikista haasteellisimpien ongelmien ratkaisuun?

Dialogin voimasta kirjoittaa blogissaan Suomen Akatemian ohjelmajohtaja Kaisa Korhonen-Kurki osana niin kutsuttujen viheliäisten ongelmien, eli kompleksien yhteiskunnallisten haasteiden, ratkaisua. Näihin tarvitaan monialaisia ja monitasoisia näkökulmia.

Yksi esimerkki psykofyysissosiaalisen ymmärryksen lisäämisestä omassa yliopistossamme on juuri alkanut yhteistyöhanke, joka yhdistää mm. viestintätieteitä, aivotutkimusta, työpsykologiaa ja yhteiskuntapolitiikkaa. Hankkeessa tarkastellaan hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä mediatyössä lähtien yksilöllisestä kehon fysiologiasta ja päätyen työn vaatimuksiin digitalisaation ja työolojen muutosten myötä.

Kun tavoitteena on osaava ja hyvinvoiva ihminen, tarvitaan monialaista tieteellistä dialogia. Kun vielä vaalimme avoimen tieteen, rohkean ja tinkimättömän tieteenteon kulttuuria, kannamme Jyväskylässä ansiokkaasti kortemme kekoon viheliäisten ongelmien ratkaisussa. Ja jos voimme ennustaa tulevaisuuden suuntaviivoja ja suuria haasteita, pääsemme ongelmien ratkaisuihin kiinni jo ennen kuin niistä tulee kertakaikkisen viheliäisiä.

Tiina Parviainen

Kirjoittaja on Monitieteisen aivotutkimuskeskuksen johtaja ja yliopistotutkija psykologian laitoksella