JYUnity

Miten muutos Yhdysvaltojen aborttioikeuteen liittyvässä lainsäädännössä koskettaa meitä suomalaisia – naisia ja miehiä? Tiedeblogissa professori filosofi Sara Heinämaa käy läpi aborttia ja kehollista autonomiaa Yhdysvalloista Pohjois-Eurooppaan. Myös oma lainsäädäntömme laajentaa juuri nyt viranomaisten valtuuksia puuttua kehollisiin suhteisiimme, työelämästä kansalaisyhteiskuntaan.

Yhdysvaltojen korkein oikeus kumosi tänä vuonna 1970-luvulta periytyvän laintulkinnan, joka takasi kaikissa osavaltioissa yhtäläisen oikeuden raskauden keskeyttämiseen eli aborttiin. Korkeimman oikeuden päätös valtuuttaa nyt osavaltiot ja niiden kansalaiset säätämään lakeja raskauden keskeyttämisestä ja sikiöiden elämästä ilman liittovaltion ohjausta.

Noin puolet osavaltioista on päättänyt rajoittaa aborttioikeutta tiukasti, ja noin puolet säilyttää suhteellisen vapaan abortin.

Kaikkein konservatiivisimmissa valtioissa abortti ei enää ole sallittu edes niissä tapauksissa, joissa raskaus on saatettu aikaan insestin tai raiskauksen tuloksena. Liberaaleissa osavaltioissa tilanne muistuttaa omaa pohjoiseurooppalaista tilannettamme, jossa raskauden saa keskeyttää niin lääketieteellisin kuin sosiaalisin perustein, ja vielä suhteellisen myöhäisessä vaiheessa.

Miten muutos Yhdysvaltojen lainsäädännössä koskettaa meitä suomalaisia – naisia ja miehiä?

Lainsäädännön seuraamuksia

Uusi lainsäädäntö Yhdysvalloissa vaikuttaa jo nyt yhdysvaltalaisten naisten mahdollisuuksiin osallistua perheensuunnitteluun, koulutukseen ja työelämään. Se kaventaa heidän liikkumis- ja toimintamahdollisuuksiaan ja alistaa heidät viranomaisten valvonnalle muun muassa osavaltioiden välisen matkustamisen sekä keskenmenojen kohdalla.

Suhteellisen suoraan uudistus tulee vaikuttamaan myös yhdysvaltalaisten yritysten halukkuuteen palkata naispuolisia työntekijöitä. Kun aborttioikeutta rajoitetaan vahvasti tai kun se evätään kokonaan, tulee naisista työnantajan näkökannalta ”joustamatonta työvoimaa”. Samat lait koskevat maassa toimivia ulkomaalaisia, yhtä lailla opiskelijoita kuin opettajia ja muita työmatkaajia.

Epäsuorasti aborttilakien tiukentuminen vaikuttaa myös hedelmällisyyshoitoihin ja niiden tutkimukseen. Tämä koskee hedelmättömiä avio- ja avopareja kautta maailman.

Hedelmöittyneen alkion kuolemantuottamisen kriminalisointi ulottuu nimittäin myös keinohedelmöitystekniikoihin, joissa riski alkion menettämisestä on korkea alkioiden siirto- ja säilyttämistarpeen vuoksi. Koska tutkimus- ja kehitystyö on pitkälti kansainvälistä, ovat vaikutukset laajat.

Aborttilainsäädännössä ei kuitenkaan ole kyse yksinomaan käytännöllisistä asioista: naisten työllistymisestä ja hedelmällisyydestä. Kysymys on samalla syvän eettinen ja moraalinen ja koskee arvovalintojamme. Yhtä lailla se on myös poliittinen ja koskee perusoikeuksiamme ja – vapauksiamme.

Aborttioikeuden perusteista

Jokaisella ihmisellä on loukkaamaton perusoikeus määrätä omasta kehostaan eli oikeus määrätä, miten omaa kehoa käytetään tai ei käytetä toisten hyväksi. Kehollinen itsemääräämisoikeus kuuluu kaikille yhtäläisesti – ei vain terveille vaan myös kuoleville, ei vain aikuisille vaan myös lapsille, ei vain miehille vaan myös naisille.

Kehon autonomiaa koskevat moraaliset, uskonnolliset ja maailmankatsomukselliset intuitiomme pohjustavat niitä lakeja ja sosiaalisia normeja, joita asetamme raskauden keskeyttämiselle. Samalla ne ohjaavat kehon hallintaa koskevien muiden rajoitusten ylläpitämistä, asettamista ja oikeuttamista. Kyse on abortin lisäksi muun muassa eristämisen, pakkotyön, prostituution sekä eutanasian kiellon perusteista.

Oikeus määrätä omasta kehosta kumotaan yleensä länsimaisissa sivistysvaltioissa vain aivan äärimmäisissä erityisolosuhteissa, esimerkiksi jos maa joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Laissamme on kuitenkin myös pysyviä rajoituksia keholliselle autonomialle, muun muassa juuri eutanasian kohdalla.

Eutanasian kieltoa tukevat intuitiomme ovat kristillismoraalisia, maailmankatsomuksellisia ja sosiaalieettisiä. Ne eivät ole suinkaan itsestäänselviä eivätkä kiistattomia, vaan eutanasiaan suhtaudutaan eri kulttuureissa erilaisilla tavoilla, ja joissakin Euroopan maissa, esimerkiksi Sveitsissä ja Hollannissa, se sallitaan tietyin edellytyksin.

Keho on siis pysyvästi juridisen ja moraalisen rajankäynnin ja kiistan aihe mutta aina myös poliittinen asia. Tämä johtuu siitä, että tarvitsemme omaa kehoamme välttämättä toimiaksemme yhteisessä maailmassa.

Ilman kehoamme emme kykene edes liikkumaan, aistimaan emmekä havaitsemaan, mutta yhtä lailla olemme riippuvaisia kehostamme myös silloin, kun kommunikoimme toisten kanssa, teemme työtä ja yhteistyötä ja sovimme yhteisistä asioista.

Kyse ei ole vain ruumiillisesta uurastuksesta vaan kaikesta konkreettisesta toiminnasta: tarvitsemme kehoa muun muassa imettääksemme vastasyntynyttä, hakataksemme halkoja ja leipoaksemme leipää mutta myös manipuloidaksemme tietokoneen näppäimiä, suorittaaksemme haastattelututkimuksia, puhutellaksemme viranomaisia, antaaksemme äänemme valtiollisissa vaaleissa ja osoittaaksemme mieltä kaduilla.

Kun tingimme oikeudestamme määrätä omasta kehostamme, menetämme mahdollisuuksia inhimilliseen toimintaan ja yhteistyöhön.

Ajanmukaista ajattelua

Viimeksi covid-prosessi osoitti, että kysymys kehollisesta autonomiasta on poliittisesti ajankohtainen myös Suomessa: oma valtiomme ja sen viranomaiset – kuten konservatiivisten amerikkalaisten osavaltioiden – ovat valmiita laajentamaan määräämisvaltaansa kansalaisten kehoista aikaisempaa järeämmillä välineillä. Uusi elokuussa voimaan astuva valmiuslaki tarjoaa tähän uudenlaiset mahdollisuudet.

Konkreettinen esimerkki aatteellisen ilmapiirin muutoksesta löytyy jo kahden vuoden takaa: oikeuskansleri julisti vuonna 2020, että pelkkä elämä on kiistatta arvoista korkein.

Korkeimpana arvona pelkkä elämä ohittaisi yhtä lailla demokratian, vapauden ja oikeudenmukaisuuden arvot kuin myös hyvän elämän sekä merkityksellisen elämän arvot.

Sanomalehdistö ja muu media vahvistivat oikeuskanslerin lausunnon vetoamalla papiston ja arvovaltaisten filosofien samansuuntaisiin intuitioihin.

Kukaan julkisuudessa ei muistanut kysyä, kuuluuko oikeuskanslerin, papiston tai tutkijoiden tehtävä- ja vastuupiiriin kaikenkattava arvomäärittely – yli ja ohi tieteellisten väittelyiden, demokraattisten päättämisen ja kansalaiskeskustelujen.

Miten on mahdollista, että korkea viranomainen tai tieteen ammattilainen omavaltaisesti ohittaa kansalaisten oikeuden määrätä itse elämänsä merkityksestä ja kehonsa arvosta?

Jokaisen suomalaisen on viimeistään nyt syytä ryhtyä pohtimaan, mikä on viranomaisten rooli meitä ja kehojamme koskevien moraaliongelmien ja arvokysymysten ratkaisemisessa.

Ennen muuta on syytä keskustella siitä, miten pelkän elämän käsite yksin voisi mahdollistaa mielekkäiden moraalisten ja juridisten erottelujen tekemisen niiden välillä, jotka tarvitsevat suojelua eri perustein ja eri syitä: hedelmöittyneiden alkioiden, syntymättömien sikiöiden, vastasyntyneiden lasten, heikentyvien vanhusten, parantumattomasti sairaiden, vakavasti muistisairaiden, aivokuolleiden?

Missä määrin kehoihimme saa ja voi puuttua yhteisen tai erillisen hyvän nojalla?

Kyse on viime kädessä vapaudestamme käyttää kehoamme niihin tavoitteisiin, jotka ovat oman arvostelukykymme mukaan kaikkein merkittävimmät.

Sara Heinämaa

Kirjoittaja työskentelee filosofian professorina Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.