Pääsiäinen on  tärkein kevätpyhä, jonka tavat kristillisessä perinteessä liittyvät paaston päättymiseen. Pääsiäisen vietossa on kuitenkin paljon viitteitä myös esikristillisistä juhlista, joilla on tiivis yhteys luontoon.  Esikristillisenä aikana pääsiäisen ajankohtana on juhlittu talven päättymistä ja kevään saapumista.

Kevätpyhän viettämisen tapoihin on kuulunut virpominen onnea tuovilla oksilla. Nukkuvia perheenjäseniä ja naapureita heräteltiin lyömällä kevyesti pajunoksilla. Pajunkissoista käytetään jossain osissa maata myös nimitystä palmu. Se viittaa kristilliseen perinteeseen, jonka mukaan  Jeesuksen viimeisestä saapumista Jerusalemiin kansa tervehti palmunoksin. Koska pohjoisissa maissa ei kasva palmuja, on niiden asemasta käytetty muunlaisia oksia. Tähän tarkoitukseen pajunoksat sopivat hyvin, sillä ne aloittavat  keväällä ensimmäisinä kasvun.

Virpomisen jälkeen virpomisoksat jäivät taloon tuomaan onnea. Ne annettiin myöhemmin paimenpoikien käyttöön, kun lehmät ja lampaat ensikertaa laskettiin laitumelle.

Vaikka suomalaisessa kulttuurissa virpominen liitetään itäiseen kulttuuriperintöön ja ortodoksisen kirkon tapakulttuuriin, virpo-oksien koristelua ja niillä tervehtimistä on harrastettu eri puolilta Suomea.  Kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mukaan perinteen leviämisen taustalla on kansakoululaitoksen laajeneminen. Opettajat liittivät opetukseensa virpo-oksien valmistamista, jolloin niihin ei ole enää liitetty uskonnollisia merkityksiä. Vastaavia tapoja tunnetaan myös muualta maailmalta; lapset tai nuoret kulkevat talosta taloon näyttämässä kevään ihmettä: ensimmäistä vihantaa oksaa.

Kuvassa Jyväskylän seminaarin oppilaita retkellä hakemassa pajunoksia vuonna 1922.

 

Keskustele

  Tilaa  
Ilmoita

Tilaa tuoreimmat JYUNITY-jutut näppärästi sähköpostiisi. Voit tarvittaessa peruuttaa tilauksesi koska tahansa.