JYUnity

Kansanedustaja Pekka Haavisto on juuri julkaissut kirjan Eurooppa raiteilla (Nemo: 2019). Hän julkaisi vuonna 1977 ensimmäisen Interrail-oppaan nuorisolle, josta ilmestyi useita versioita vuoteen 1986 saakka. 16-vuotiaana ensimmäisen interrailinsa tehnyt Haavisto on suomalaisten parlamentaarikkojen joukossa legendaarinen junapoliitikko, joka käytti kesällä 2018 tilaisuutta hyväkseen ja teki vanhanaikaisen, täyden kuukauden mittaisen interrailin, ja kirjoitti siitä kirjan.

Tunnen Pekan 1980-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin hän oli Suomi-lehden päätoimittaja. Oma junailuprofiilini on radikaalimpi: kuulun ajokortistakieltäytyjiin ja olen boikotoinut lentokoneita, lopullisesti huhtikuusta 2009 lähtien, ja teen puolenkymmentä interrailia per vuosi.

Kun Pekka on palannut raiteille ensi kertaa 1980-luvun jälkeen, minä olen vuosikymmeniä matkustanut säännöllisesti junalla ulkomailla. Interreilaajana hän on nykyään amatööri ja minä ammattilainen.

Tästä profiilierosta huolimatta monet Pekan kokemukset muistuttavat omiani, kuten se mikä on muuttunut euron, pankkikortin ja Internetin aikakaudella. Nuorisointerreilaajan luettelolla matkatarvikkeista ei tosin ole juuri mitään yhteistä akateemisen junamatkaajan kanssa. Minä yövyn hotelleissa yleensä alle sadalla eurolla per yö, ja jos joudun käyttämään yöjunia ja laivoja, yhden hengen hytti pitää olla – sen takia Balkan ei kuulu suosikkikohteisiini. Kirjoja raahaan Suomeen nelipyöräisellä matkalaukulla, mutta jätän asemilta ostamiani ja junissa lukemiani dekkareita junaan – paitsi niitä saksalaisia joita kerään. Käytän nykyään ykkösluokan interrailia seniorialennuksella, jolloin vältän ruuhkat.

Olen käynyt junalla valtaosassa niistä paikoista, joissa Pekka viime kesänä matkusti. Gdansk ja Gdynia oli matkalla kun kuljin Polferriers-laivalla ja yöjunalla Berliiniin 1980-luvulla. Valtio-opin ainejärjestö Puolueen kanssa tehdyillä matkoilla Varsova oli matkan varrella 90-luvulla, ja Oswiecimissä, Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleireissä, kävimme hitaalla paikallisjunalla Puolueen Krakovan matkalla. Budapest ja Wien ovat myös olleet Puolueen matkakohteita, ja molemmissa olen vieraillut akateemisissa tapaamisissa ja muutenkin. Zagrebissakin olen käynyt, mutta Belgrad, Montenegro, Albania ja Makedonia on jäänyt käymättä.

Keväällä 2003 matkustimme Tapani Turkan kanssa Ateenan Suomi-instituutissa pidetylle tutkijakurssille Budapestistä junalla Bukarestin ja Sofian kautta Thessalonikiin. Yhteistyö instituutin ja kreikkalaisten kollegojen kesken on jatkunut, viimeksi lokakuussa 2018. Haavisto matkusti Ateenasta Kiodossa junan bussiin vaihtaen Patrasiin, sieltä laivalla Bariin. Itse kuljin viime Ateenan matkalla Anconasta Patrasiin ja takaisin. Rooman instituutissakin on pidetty tutkijakurssi, Napoli, Livorno ja Toulon on myös tuttuja, ja Perpignanissa taisin vaihtaa junaa, mutta Korsika on jäänyt käymättä. Barcelona on ollut useimmiten välietappi Málagaan tai Madridiin matkustamisessa. Pariisissa tein tutkimusta keväällä 2000 reilut kolme kuukautta, olen järjestänyt tilaisuuksia Suomi-instituuttiin ja Puoluekin on tehnyt sinne matkoja.

Saksalainen kielialue on junamatkoilleni lähes kotikenttä. Usean Berliinin oleskelun lisäksi Mannheim (1973), Frankfurt (1992/93), Bochum (2001),  Hampuri (2006) ja Freiburg (2009) ovat vanhoja ”kotikaupunkeja”, joissa olen ollut tutkimusperiodilla vähintään parin kuukauden ajan. Kirjastot ja kirjakaupat eivät ole Pekalla etualalla, vaikka vilahtavatkin mm. Pariisin yhteydessä.

Tunnetusti interreilaajat eivät aina saa lippuja kaikkiin juniin, varsinkaan Ranskassa. Mutta on amatöörin virhe, että Pekka ei päässyt Pariisista Frankfurtiin haluamanaan päivänä. Deutsche Bahnin hakusivuja käyttäen olisi ollut helppo saada selville, että Pariisista Frankfurtiin pääsee paitsi suoraan Saarbrückenin kautta myös TGV:llä (train a grand vitesse) Strasbourgiin, sieltä paikallisjunalla Offenburgiin, josta ICE (Intercity Express) kulkee noin kerran tunnissa Frankfurtiin. Vaihtamalla Strasbourgissa paikallisjunaan selviää Ranskan sisäisellä halvemmalla TGV-lisämaksulla kuin rajan ylittävissä junissa.

Rautatielaitosten kriittinen arviointi on keskeinen osa Pekan kirjaa. Pakolliset paikkaliput ovat interreilaajalle rasittava systeemi. Joku vuosi sitten Suomen ja Ruotsin rautatiet (SJ) luopuivat paikkalippujen myynnistä asemilla. Netin kautta varatessa Ruotsissa viime kuukausina on kysytty lipun numeroa, eikä Suomesta ostettu interrail käy, joten olen joutunut soittamaan SJ:lle ja antamaan tiedot på svenska. Tanskassa kesäkuukausina paikkaa joutuu jonottamaan Kööpenhaminan asemalla, mutta saksalaisilta asemilta saa ulkomaisiakin paikkalippuja luukulta. Silti pitäisi kehittää systeemi, jolla interrailiin voisi lisätä summan paikkalippuihin, jotka olisi helpolla netistä tai asemilta lunastettavissa.

Sympatisoin Pekan tavoin paikallisjunilla matkustamista, Hän meni Perpignanista Barcelonaan Port Boun kautta vaihtaen, ei lisämaksulla uutta rataa TGV:llä. Omia suosikkejani on Euscotrain Hendaye-San Sebastian-Bilbao: Interrail ei kelpaa mutta lippu maksaa vain muutaman euron. Yliopistokaupunkien Freiburgin ja Tübingenin välillä voi käyttää Schwarzwaldin paikallisjunaa Freiburgista Neustadtiin, sieltä Rottweiliin, sieltä Horbiin ja sieltä Tübingeniin.

Pekka Haavisto esittää kirjansa alussa vahvan teesin vanhan nuorisointerrailin poliittisesta merkityksestä: ”Väitän, että 1970-luvulla alkanut interrail oli osa murrosta, joka lopulta kaatoi Berliinin muurin. Vaikka vain pieni joukko rautaesiripun takaisia maita oli mukana, yhteyksiä syntyi, ja nuoret Keski- ja Itä-Euroopassa yhä useammin vertaisivat omaa elämäntilannettaan läntisiin ikätovereihinsa. Se lisäsi painetta muutoksiin”. Teesillä ymmärtää sen miksi hän kesällä 2018 viihtyi itäisessä Euroopassa ja tapasi aktivisteja, jotka olivat kriittisiä maidensa hallituksia kohtaan.

Keskeistä analyyseissä on myös historiapolitiikka, juutalaisten merkitys itäisessä Euroopassa, pakolaiset ja monikulttuurisuus muuallakin samoin kuin EUn merkitys. Näistä matkoista ja keskusteluista myös politiikan tutkija voi oppia jotakin.

Montenegrolaiselle taksikuskille Haavisto esitteli itsensä toimittajaksi, ”vaikka se ammatti jäi taakse useampi vuosikymmen sitten”. Parlamentaarikon ”titteli” ei taida olla suosiossa Balkanilla, eikä hän näytä käyneen matkalla parlamenteissa.

Parlamentaarisen politiikan tutkijana olen eri yhteyksissä päässyt sisälle yli kymmenen eurooppalaisen maan parlamenttiin. Tutkijakurssilla vuonna 2003 olimme Kreikka-Suomi-ystävyysryhmän vieraana, ja Brysselissä olen ollut järjestetyillä käynneillä Euroopan parlamentissa. Jyväskylässäkin tutkimusperiodilla olleen kollega Simona Kustec-Lipicerin tapasin Slovenian parlamentissa kesällä 2017. Hän oli silloin päähallituspuolueen parlamenttiryhmän puheenjohtaja, harvinaista politiikan tutkijoille nykyään.

Kari Palonen
kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori