JYUnity

Elokuun 6. päivänä 1945 Japanin Hiroshimaan pudotettiin atomipommi ja toinen kolme päivää myöhemmin Nagasakiin. Se oli maailmalle raju herätys atomiaikaan.

Albert Einstein keksi aikoinaan, että massa on energiaa. Vuonna 1938 keksittiin ydinfissio, raskaan ytimen, kuten uraanin, hajoaminen kahdeksi kevyemmäksi ytimeksi. Ydinfissiossa osa hajoavan ytimen massasta muuttuu energiaksi.  Atomipommi perustui tähän ilmiöön.

Muutama päivä Hiroshiman atomipommituksen jälkeen lehdet kirjoittivat kaiken sen vähäisen tiedon, mitä käsiinsä asiasta saivat. Kuvassa Helsingin Sanomien uutinen 10.8.1945. 

Helsingin yliopiston ydinfysiikan professori Lennart Simons kertoi lehtihaastattelussa olleensa innostunut atomipommiuutisen kuullessaan. Ei tietenkään pommin takia, vaan siksi, että atomipommi osoitti, että ytimen energia voi olla myös muilla tavoin hyödynnettävissä kuin aseena.

Sodan jälkeen innostus atomin energian käyttämiseen hyödyllisiin tarkoituksiin oli suuri.

”Koko länsimaailman yli pyyhkäisi atomiteknologian huuma, jota ehkä voi sanoa ensimmäiseksi teknologiahypeksi.”

Näin toteaa Jyväskylän yliopiston fysiikan professori Markus Ahlskog kirjassaan Katsaus Suomen varhaiseen atomihistoriaan (pdf), joka ilmestyi keväällä Suomen Tiedeseuran julkaisemana.

Ahlskogin kirja keskittyy 1940- ja 1950-lukujen tapahtumiin, varsin vähälle huomiolle jääneeseen aikaan Suomen atomiteknologian historiassa. Pääosissa ovat AIV-rehusta tunnettu ja Nobelin palkinnon saanut Helsingin yliopiston kemian professori A. I. Virtanen, teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan professori Erkki Laurila ja edellä mainittu Lennart Simons. Heistä ainoastaan Simons oli ydinfyysikko. Heti ydinfission keksimisen jälkeen hän oli alkanut tutkia uraanin hajoamista ydintutkimuksen pääkallonpaikalla Niels Bohrin Instituutissa, Kööpenhaminassa.

Lennart Simonsia ei valittu energiakomitean johtoon

Vuonna 1955 valtioneuvosto asetti erityisen energiakomitean ohjaamaan Suomea atomiaikaan. Aloite siihen tuli Virtasen johtamalta Suomen Akatemialta. Virtanen kuului itseoikeutetusti komiteaan.

Kiihdytinpohjaisen ydinfysiikan alkuaikojen kannalta merkittäviä miehiä: keskellä Lennart Simons, Karl-Edvard Nysten (vas.) ja Paavo Tuomi (oik.) vastasivat Van de Graaff -kiihdyttimen tekniikasta. Mårten Brenner (toinen vas.) johti Åbo Akademille 70-luvulla hankitun syklotronin toimintaa. Juhani Kantele (toinen oik.) aloitti kokeellisen ydinfysiikan toiminnan Jyväskylässä, mihin se nykyään on Suomessa keskittynyt. Kuva: Kansalliskirjasto, Lennart Simonsin kokoelma

Erkki Laurilasta tehtiin komitean puheenjohtaja. Hän otti tehtävän vastaan hieman vastentahtoisesti. Hän ymmärsi, että niin tehdessään hän joutuisi luopumaan varsinaisten mielenkiintonsa kohteiden eli modernin puolijohdetekniikan ja tietokoneiden kehittämisestä. Simonsia ei valittu komiteaan.

Miksi maamme paras ydinfysiikan asiantuntija Simons syrjäytettiin, kun Suomea alettiin ohjata atomienergian (nykyään sanotaan ydinenergian) hyötykäyttöön? Oliko kysymys politiikasta? Vaikutusvaltaiseen asemaan kohonnut Virtanen oli tunnettu oikeistolaisista näkemyksistään, varsinkin suhtautumisessaan Neuvostoliittoon. Simons oli Ruotsalaisen kansanpuolueen aktiivinen jäsen, mutta häntä pidettiin puolueen vasemman laidan kulkijana.

Ehkäpä ensimmäiset poliittiset epäluulot Simonsia kohtaan heräsivät vuonna 1947, kun valtion budjettiin ilmestyi keskellä tiukkoja aikoja huomiota herättävän suuri erillisrahoitus Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen tutkimuslaitteisiin. Opetusministeriö oli tuolloin vasemmiston käsissä, opetusministerinä toimi SKDL:n Eino Kilpi. Rahoitus jatkui usean vuoden ajan. Se käytettiin Simonsin toiveiden mukaisesti hiukkaskiihdyttimen, Van de Graaffin generaattorin, rakentamiseen fysiikan laitokselle.

Toinen epäluulon aihe liittyi Simonsin assistenttiin Runar Gåsströmiin. Suomalaista syntyperää ollut Gåsström oli päätynyt perheensä mukana Yhdysvalloissa ja Kanadassa vietettyjen siirtolaisvuosien jälkeen Neuvostoliittoon. Hän oli saanut Moskovan yliopistossa fyysikon koulutuksen, ja oli muuttanut pian sodan päätyttyä Neuvostoliitosta Suomeen. Hän oli kommunisti. Simons palkkasi hänet ryhmäänsä, ja antoi hiukkaskiihdyttimen rakentamisen hänen vastuulleen.

Aikaa myöten kävi ilmeiseksi, että Gåsströmin Suomeen tulon varsinainen tarkoitus oli ollut hankkia täältä käsin Neuvostoliitolle tiedustelutietoja ydinfysiikan tutkimuksesta ja tutkimuslaitoksista Euroopassa. Kun lehdistö alkoi kirjoitella asiasta, Gåsström muutti Hollantiin ja palasi myöhemmin Neuvostoliittoon.

Ahlskog kertoo kirjassaan Gåsströmin ja hänen perheensä värikkään tarinan. (Hän kertoo koko kirjaprojektinsa alkaneen Gåsströmiä koskeneesta keskustelusta, jonka hän kävi allekirjoittaneen kanssa eräällä junamatkalla.)

Simons välillä rikostutkinnassa – isotooppilääketiede kuitenkin edistyi

Van de Graaffin generaattori valmistuttuaan oli Suomen suurin tutkimuslaitteisto ja toimi pitkään Suomen ydinfysiikan tutkimuksen veturina. Sen perintöä jatkaa nykyisin Jyväskylän yliopiston fysiikan laitoksen kiihdytinlaboratorio.

Simonsilla ja Gåsströmillä oli osansa siinä, kun ydinfysiikan toinen tärkeä sovellusalue isotooppilääketiede rantautui Suomeen 1950-luvun alussa.

Radioaktiivisilla ytimien isotoopeilla merkityt yhdisteet kulkeutuvat aineenvaihdunnan mukana haluttuihin kudoksiin, kuten kilpirauhaseen, joiden toiminnasta ja sijainnista saadaan tietoa ytimien lähettämän radioaktiivisen säteilyn avulla. Simons ja Gåsström rakensivat yhteistyössä sairaaloiden kanssa ilmaisimia tämän säteilyn mittaamista varten.

Lennart Simons joutui kaikkien näiden tapahtumien keskellä omituisen rikostutkinnan kohteeksi. Siihen liittyi Simonsin jossain määrin luova tutkimusmäärärahojen käyttö ja myös erään lautakasan katoaminen laitoksen pihasta.

Simons sai lopulta lievän rangaistuksen, eikä hän menettänyt virkaansa, kuten Helsingin yliopisto näytti toivoneen. Asia oli siinä määrin arka ja nolo fysiikan laitokselle ja Helsingin yliopistolle, että sen toivottiin hautautuvan mahdollisimman nopeasti historian tunkioon. Ahlskog on kerännyt kirjaansa varten suuren määrän arkistotietoja, joten tämäkin episodi tulee nyt uudelleen päivänvaloon.

Kirjaesittelyn kirjoittaja Jukka Maalampi on fysiikan emeritusprofessori Jyväskylän yliopistosta. Hän on erikoistunut teoreettiseen hiukkasfysiikkaan.

Professori Markus Ahlskog työskentelee Jyväskylän yliopiston Nanotiedekeskuksessa (Nanoscience Center, NSC). Hänen ominta alaansa ovat hiilipohjaisten nanomateriaalien fysiikka ja sovellutukset.

Ahlskogin kirjan Katsaus Suomen varhaiseen atomihistoriaan voi ostaa kovakantisena myös Tiedekirja-kirjakaupasta (Helsinki)